Quantcast
Channel: Muistaakseni
Viewing all 129 articles
Browse latest View live

Arkeologin rakkaustarina

$
0
0
Arkeologin työ on minulle rakasta ja teen sitä suurella innolla ja sydämellä. Arkeologian myötä olen saanut matkustaa ja kokea monia asioita ja olen päässyt tutustumaan syvällisesti omaan kotiseutuuni. Olen kiertänyt kaivauksilla ympäri Suomea ja opiskeluaikoinani kävin kaivauksilla myös Venäjällä. Kaivauksilla tehdään usein töitä syrjäseuduilla ja arkeologien kesken syntyy monesti tiivis porukka, jonka välillä tapahtuu paljon hauskoja ja mielenkiintoisia juttuja.

Arkeologian ansiosta tapasin myös vaimoni Riinan. Hän oli samaa vuosikurssia kanssani ja tavattiin ensimmäistä kertaa, kun kaikki me ensimmäisen vuoden opiskelijat kokoonnuimme ensimmäisenä yliopisto-päivänä. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan ollut hirvittävän nopea rakkauden asioissa ja niinpä meillä kesti kolme vuotta ennen kuin ruvettiin seurustelemaan. Kolmessa vuodessa ehti kuitenkin tutustua henkilöön aika hyvin, joten ainakin tiesi mihin ryhtyi, kun se aika tuli.

Yhteiskuva Räisälän kaivausporukasta pioneerileirin portilla. Kuvasta löytyvät myös blogin kirjoittaja Andreas ja hänen tuleva vaimonsa Riina. Andreas istuu maassa toisena oikealta ja Riina seisoo ensimmäisessä rivissä myös toisena oikealta.

Riinan kanssa olimme alusta asti samalla aaltopituudella. Hän oli itse asiassa ensimmäinen tyttö, jolle saatoin puhua helposti ilman, että hermostutti. Siihen saakka olin aina muuttunut jäykäksi ja ruvennut sopertelemaan, jos jäin yksin jonkun tytön kanssa juttelemaan. Joku ujous siinä aina iski. Mutta Riinan kanssa oli siis toisin. Koska hän asui keskustassa ja minä Vantaalla, olin jo ensimmäisenä syksynä usein hänen luonaan yötä eri juhlien jälkeen, kun oma viimeinen bussini oli jo aikaa sitten mennyt. Mitään erityisen romanttista ei näinä öinä kuitenkaan tapahtunut, jos ei lasketa sitä, että ehdimme jutella hirvittävän paljon.

Pysyimme siis Riinan kanssa hyvinä kavereina kolme ensimmäistä vuotta. Sitten olimme molemmat lähdössä Venäjälle kaivamaan Räisälään, nykyiseen Melnikovoon, joka sijaitsi entisessä Suomen Karjalassa. Äitini taisi arvata, että jotakin oli tekeillä jo ennen kuin itse tiesin. Hänen epäilyksensä oli herännyt, kun hän oli kysellyt minulta, jos olin muistanut pakata kolmen viikon reissulle pesuainetta. Vastasin, että ei tarvinnut, Riinalla on mukana tarpeeksi minullekin.

Räisälässä saimme taas viettää paljon aikaa yhdessä. Lenkkeilimme hiekkateillä, joilla saimme välillä hypätä kyiden yli ja kävimme järvissä uimassa. Muut ympärillä ainakin huomasivat jotakin. Yhtenä iltana, kun istuimme leirinuotion ympärillä, opiskelijakaverimme Sanna kysyikin meiltä suoraan, että kertokaa nyt, ettekö te varmasti seurustele? Emme olleet sellaisesta puhuneet, joten kielsimme näin olevan. Kuitenkin samana iltana vielä vetäydyimme kahdestaan pois ja lähdimme kävelemään vanhassa pioneerileirissä sijainnutta majapaikkaamme kohti. Pysähdyimme talon edessä olleeseen leikkipuistoon juttelemaan ja olimme siellä pitkän tovin. Tämän keskustelun päätteeksi totesimme lopulta, että ehkä tässä on jotakin muutakin, kun pelkkää ystävyyttä.

Leikkikentän keskustelu oli mukava ja vapauttava, mutta emme me ruvenneet muille asiasta toitottamaan, kun juuri olimme leirinuotiolla kieltäneet seurustelevamme. Jatkoimme siis samaan malliin kuin aikaisemminkin ja menimme iltaisin pitkille kävelyille. Juttelimme vielä lisää, mutta hirveän fyysisiksi ei uskallettu vielä ryhtyä. Luontoakin ehdimme katsoa ja Riina tykkäsi sitä kuvata isältänsä saamalla vanhalla venäläisellä Zenit järjestelmäkameralla, joka oli hänellä mukana matkassa.

Riinan Zenit-kameralla ottama kuva Räisälän kaivauksista. Hieno kaivauspaikka sijaitsi Juoksemajärven rannalla. Järvessä kävimme usein peseytymässä työpäivän päätteeksi, sillä suihkuja ei pioneerileirissä ollut. Kuva Riina Koivisto.

Räisälän jälkeen Riinan ja minun suhteeni pääsi uusille urille ja lähti pikkuhiljaa kehittymään vakavampaan suuntaan. Kohta emme voineet asiaa enää muilta kieltää ja kun seurustelustamme kerroimme, kukaan ei ollut yllättynyt. Kai se oli päältä paistanut jo kauan. Itse emme sitä kuitenkaan olleet tajunneet ennen sitä yhtä iltaa vähän ennen juhannusta Räisälässä.

Andreas Koivisto

Patojen äärellä Tanskassa

$
0
0
Teksti ja kuvat: Anne Vuojolainen
Vantaan kaupunginmuseon rakennustutkija 



Pääsin tutustumaan Tanskan jokikunnostuksiin yhdessä pääkaupunkiseudun eri vesistöasiantuntijoiden kanssa. Olin paikalla ainoana museoiden edustajana ja kulttuuriympäristöasiantuntijana. Vantaalla jokiin liittyvät kunnostus- ja parannustyöt ovat erittäin ajankohtaisia vanhojen vesimyllyjen ja patojen alueilla. Vesistöt ja niiden ympäristöt ovat mahdollistaneet asumisen, kalastuksen, maanviljelyn ja teollistumisen jo vuosisatojen ajan, joten niiden äärelle on tiivistynyt historiallisia kerroksia, rakenteita ja merkityksiä. Ihmisen jättämät jäljet ja kulttuurihistorialliset merkitykset ovat vaalittavia arvoja jokien kunnostustöissä samalla kun tulee huomioida luontoon ja eläimiin liittyvät suojelutavoitteet sekä erilaisiin virkistysmahdollisuuksiin liittyvät tarpeet, kuten luontomatkailu, veneily ja kalastus.

Fynin saarella sijaitsevalla Odense-joelle on rakennettu vesieliöstölle sopiva matala kulkuväylä ja samalla voitu säilyttää riittävä syväys jokilaivoille, jotka ovat seilanneet ylös ja alas jokea vuodesta 1882 asti.

Tanskassa on painittu hyvin samantyyppisten haasteiden kanssa kuin Suomessakin lisääntyneen kalastusharrastuksen ja -matkailun myötä. Kalakantojen parantaminen ja esteiden poistaminen merikalojen nousemiseksi jokiin ja puroihin merkitsee usein kompromissien etsimistä mm. vanhojen vesimyllyjen, patorakenteiden ja myllylampien säilyttämisen kanssa. Tanskassa näitä historiallisia rakenteita on säilynyt huomattavasti enemmän kuin Suomessa, ja vanhoja myllyjä ja erilaisia sulkuja löytyy jokien varsilta tiheästi.

Tanskan Fyn on maan kolmanneksi suurin saari ja sijaitsee Jyllannin niemimaan ja Själlannin välissä. Fynissä käynnistettiin lähes kolmenkymmentä vuotta sitten Sea Trout Fyn -projekti, jonka tavoitteena on saada meritaimenet nousemaan ylös jokiin ja puroihin kutemaan.

Fynin kunnat sijoittavat hankkeeseen vuosittain puolisen miljoonaa euroa, joka käytetään taimenen kasvatukseen, vesistöjen kunnostukseen sekä turismin edistämiseen sekä markkinointiin. Projekti on saavuttanut hyvin tavoitteensa ja kalojen elinolosuhteita on pystytty parantamaan merkittävästi samalla kun lisääntynyt kalastusturismi on parantanut alueen taloutta. Kalojen muuttoliikkeen tieltä on poistettu ylävirrasta yli 200 estettä, kuten vesimyllyjen patoja, vesivoimaloita ja kastelujärjestelmiä. Samalla on tehty erilaisia kalojen elinolosuhteita parantavia toimia, rakennettu kutupaikkoja ja muotoiltu aikoinaan suoristetut reitit kaloille sopivan mutkaisiksi. Fynin alueen joissa ja puroissa on kuitenkin vielä noin 1200 vapaata virtausta rajoittavaa estettä.

Tanskassa kuunnellaan maanomistajia ja suojeltua puronsolinaa


Tvaerskov–myllyn vanhasta padosta on säilytetty pieni osa ja sille on ohjattu maanalaista putkea pitkin vettä putoavan vedenäänen säilyttämiseksi.

Jokikunnostusekskursiolla oli kiinnostavaa huomata, että vaikka Tanskan museoviranomaisia oli kuultu jokikunnostusprojektien yhteydessä niin kokonaisvaltaista kulttuuriympäristön ja sen arvojen vaalimisista sekä esiin tuomista oli vaikea tavoittaa eri kohteissa. Paikallisilta oppailta sain kuulla, että historialliset arvot on vanhoilla myllypaikoilla otettu huomioon ensisijaisesti kulloisenkin myllyn- tai maanomistajan tärkeäksi kokemista intresseistä lähtöisin. Varhaiseen teollisuushistoriaan ja myllytoimintaan liittyvissä paikoissa oli kiinnitetty kohteesta riippuen huomiota erilaisiin yksityiskohtiin.

Erikoisin suojelukohde oli omasta mielestäni ääni, joka syntyi padosta putoavan veden kuohusta. Tvaerskov-myllyn omistajalle oli ollut tärkeää, että tuo ääni säilytetään, vaikka itse pato ja sen muodostama vesiallas eli myllylampi katoaisi. Nyt vanhan myllyn viereen johdetusta putkesta putosi norona vettä josta se hiljalleen imeytyi maahan tai valui tien ali betonikannella peitettyyn umpikaivoon. Entisen myllylammen paikalla kiemurteli satoja metrejä pitkä uusi uoma, jolla kierrettiin padon pudotus ja mahdollistettiin kalojen nousu ylävirtaan.

Vanhalta Tvaerskov-myllyn padolta vesi valuu tien ali metalliritilän läpi betonikantiseen umpikaivoon. Vanha puusto on kaadettu näkymän tieltä.
Tvaerskov-myllyn patoallas on kuivattu ja uusi jokiuoma kaivettu kiertämään myllyn ja padon alue (kuvassa ylhäällä oikealla).

Jokikunnostustyön aikana Jyllannissa Aller-myllyn ja padon alueella oli kylän asukkaiden toiveiden mukaisesti tärkeänä historiallisena kohteena säilytetty vanha myllyrakennus ja myllylampi. Niiden historiallinen ja maisemallinen merkitys oli myös matkailijalle helppo todeta paikan päällä. Padon ja myllylammen säilyttämiseksi uusi jokihaara oli rakennettu muutaman kymmenen metrin päähän vanhasta uomasta kalojen kulkua varten. Padon alajuoksu myllyn vierestä oli kuitenkin tämän takia kuivanut karun näköiseksi ja paljastanut 1960-luvulla uusitun betonipadon massiiviset metalliset putket. Myllyn ja suhteellisen nuoren patorakenteen kokonaisuus ei näyttäytynyt enää arvokkaaseen kulttuurimaisemaan sopivalta. Mylly oli jäänyt kuin kala kuivalle maalle. Kompromissi, joka tässä oli tehty, ei toiminut parhaalla tavalla kulttuuriympäristön vaalimisen suhteen, eikä paikallisoppaan mukaan myöskään vesieliöstölle.

Padottu myllylampi on säilynyt yläjuoksulla osana vanhan Aller-vesimyllyn arvokasta kulttuuriympäristöä.

Aller-vesimylly on jäänyt alajuoksulla ns. kuivalle maalle, kun vettä ei enää johdeta myllylle vaan uudelle uomalle.
Betoninen pato ja metalliset vesiputket ovat jääneet vaille käyttöä kun Aller–myllylle johtanut joki on siirretty.

Kohti kulttuuriympäristön kokonaisvaltaista huomioimista

Ekskursion monipuolisten jokikunnostuskohteiden äärellä oppi monia asioita. Kulttuuriympäristö on asukkaille ja yhteisöille Tanskassa erityisen tärkeää ja paikallisen historian vaalimisessa on monia eri merkityksiä ja intressejä, joita kyläyhteisön ulkopuolelta tuleva tarkastelija ei ymmärtäisi huomioida. Paikallisille asukkaille tärkeitä historiallisia kohteita ja niihin liittyviä arvoja pitäisi kunnostusprojektien yhteydessä tarkastella myös laajemmasta kulttuuriympäristön vaalimisen näkökulmasta. Hyvään lopputulokseen ja kulttuurihistoriallisten kohteiden arvokkaaseen esiintuomiseen pitäisi löytää keinoja, joilla tärkeiden yksityiskohtien vaalimisen lisäksi saataisiin tehdyistä muutoksista huolimatta säilytettyä historiallisia kohteita harkittuina ja harmonisina ympäristöinä. Ympäristön kokonaisvaltaisen huomioimisen ja myös jälkitöiden ja maisemoinnin merkitys tuli hyvin esille monissa kunnostuskohteissa.

Tanskalaisia myllyjä:  Tvaerskov, Holsted, Aller ja Ejby.

Erääseen mieltäni askarruttaneeseen kysymykseen en saanut matkalla vastausta. Miksi Tanskassa, jossa lähes kaikki rakennukset ovat punatiilisiä, kaikki myllyt ovat valkoisia?





Rakkaudesta Håkansböleen: Kartanon uunit

$
0
0

Rakkaudesta Håkansböleen -blogisarjassa julkaisemme yksityiskohtia kartanon kokoelmista ja historiasta. Tekstin on toimittanut vieraileva blogisti Kartanon kummit ry:n Kati Tyystjärvi.


Arvid ja Lilli Sanmark rakennuttivat Håkansböleen uuden päärakennuksen heti muutettuaan kartanolle 1905. Nuori pariskunta pyysi arkkitehti Armas Lindgreniä, suomalaisen arkkitehtuurin kärkinimiä muokkaamaan silloisesta päärakennuksesta itselleen paremmin sopivan. Vanha päärakennus oli peräisin Munsterhjelmien ajalta 1800-luvun puolesta välistä. Vaikka tilaa olisi Sanmarkien nelilapsiselle perheelle ollutkin riittävästi, tyyli ei vastannut 1900-luvun alun mieltymyksiä. Lindgren suunnitteli kokonaan uuden rakennuksen, ja vanha purettiin.

Suomalainen jugend, muualla art-de-noveau, suuntautui sekä kansainvälisyyteen että kansallisromantiikkaan. Tärkeätä jugendille oli kokonaisuuden hallinta. Jugendarkkitehti suunnitteli paitsi seinät ja katot myös sisustuksen eli kalusteet, valaisimet ja tekstiilit.

Håkansbölen kartano siirtyi Vantaan kaupungille vuonna 2005. Kaupan mukana tuli useita Lindgrenin alkuperäisiä huonekaluryhmiä ja valaisimia. Huonekalut odottavat konservoituina päärakennuksen kunnostuksen valmistumista.

Päärakennuksessa on silti nähtävää jo nyt, ennen kuin remontti on alkanutkaan. Arkkitehti Lindgren suunnitteli myös uunit, joilla talo lämmitettiin. Puulämmitys olikin tuohon aikaan järkevä vaihtoehto maalaiskartanossa, jossa puuta kasvoi taatusti omassa metsässä ja työväkeä oli saatavilla puita pilkkomaan ja uuneja lämmittämään. Eikä vielä tiedetty mitään siitä, millainen pienhiukkasten lähde puunpoltto on!

Lindgren ei olisi ollut jugendarkkitehti, ellei hän olisi antanut mielikuvituksensa lentää kaakeliuunien suunnittelussa. Jokainen uuni on erilainen muodoltaan ja koristelultaan. Kaikissa uuneissa on osittain kaakelipintaa, osittain rappausta.

Alkuperäisiä uuneja on jäljellä 12 kappaletta. Keittiön uunit on purettu, samoin kuin keittiön yläpuolella olevat toisen kerroksen palvelijoiden huoneiden uunit. Myös alakerran pehtoorin huoneessa ei ole enää uunia eikä toisessa kerroksessa Per Kastenin huoneessa.

Uunien purkaminen liittynee uuden keskuslämmityksen asentamiseen toisen maailmansodan jälkeen, jolloin uunit tulivat tarpeettomiksi. Kerrotaan myös, että uunien hormit olisivat vahingoittuneet Helsingin pommituksissa eikä niitä olisi uskallettu enää käyttää.

Kaikki uunit ovat upeita, mutta valitettavasti alkuperäiset koristemaalaukset on aikoinaan peitetty maalaamalla päälle. Arvid ja Lilli Sanmarkin nuorin poika Per Kasten tuli kartanon isännäksi jo 1920-luvulla. Hän löysi nuorikkonsa Astridin Ruotsista. Olisivatkohan uudet sisustusihanteet tulleet hänen mukanaan Selkämeren yli? Joka tapauksessa jugendin tumma värimaailma vaihtui jossain vaiheessa vaaleisiin sävyihin ja koristeellinen, viitteellisesti luonnon muotoja toistuvat koristekuviot jäivät uuden maalikerroksen alle.



Vain kaksi uunia on säilynyt alkuperäisessä maalissa. Biljardihuoneessa on pyöreä kellertävä uuni, jonka kaakeleissa on jugendtyylisiä kukkia ja toisessa laidassa pylväsmäinen kasviaiheinen kuvio. Toinen, aika paljon vaatimattomampi, yksinkertaisilla neliöillä kirjailtu vaaleankeltainen uuni on lasten kouluhuoneessa. Tässä uunissa on omalaatuinen rakenne, eräänlainen lämpökaappi. Voin kuvitella, miten lapset istuvat lukemassa läksyjään syystuulen tuivertaessa kartanon nurkissa. Ja voi sitä riemua, kun Fina-neiti antaa luvan ottaa lämpökaapista kuumaa mannavelliä!



Kookkaimmat uunit ovat ruokasalissa, eteishallissa ja yläkerran hallissa. Ruokasalin uunissa on laajin kaakelipinta, jonka sininen väri on aikoinaan sointunut huoneen muun sisustuksen ja rappauspinnan maalauksen kanssa.



Yläkerran uunissa taas ovat erikoisuutena koristemaalaukset, jotka eivät ole Lindgrenin käsialaa vaan ne on myöhemmin maalattu jugendia jäljitellen. Työn tulos ei ihan vastaa arkkitehtimestarin omaa kädenjälkeä! Lindgrenin taitavuutta on jonkin verran näkyvissä yläkerran vierashuoneen uunissa. Ja mikä värimaailma! Punaisiin kaakeleihin on alun perin liittynyt vihreä väri. Lisäksi konservaattorit ovat jo raaputtaneet esiin osan uskomattoman upeasta ruusukoristeesta.

Håkansbölen kartanon päärakennukselle on tehty sisätilojen restaurointitutkielma (Arkkitehtitoimisto Schulman Oy) vajaa kymmenen vuotta sitten. Restaurointi ei ole edennyt varojen puutteen vuoksi. Lähes kaikki Håkansbölen uunit on suunnitelmissa esitetty palautettavaksi alkuperäiseen asuunsa, ehkä joku säästetään osana kartanon kerroksellista sisustusta.

Olisi hienoa, kun arkkitehti Armas Lindgrenin alkuperäisten kaakeliuunien restauroinnissa päästäisiin pikaisesti vauhtiin. Uuni kerrallaan ne palautuvat alkuperäiseen loistoonsa, joka kertoo uudesta ajasta, kansallisromantiikasta ja luonnon ihmeellisyydestä. Hyvää kannattaa odottaa!



Kuvat: Pekka J. Heiskanen, VKM

Vantaan muinaisuus mukaan kaupunkikuvaan

$
0
0
Ylästöntien länsipäässä olevalle Mårtensbyn Lillaksen keskiaikaiselle kylätontille pystytettiin viime viikolla kaksi infokylttiä. Kylttien avulla paikan menneisyys avautuu aivan uudella tavalla. Kaikille ei ehkä muuten tulisi mieleen, että vaatimattoman näköisellä metsittyneellä kumpareella keskellä peltoa olisi 1500-luvulla asunut paikkakunnan rikkain ja vaikutusvaltaisin kauppias. Kyltit kertovat lisää tästä Jöran Bonde nimisestä kauppiaasta sekä paikalla tehdyistä arkeologisista kaivauksista ja niiden tuloksista ja löydöistä.

Työmiehet kokoavat kylttiä Lillaksen keskiaikaiselle tonttimaalle. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Vielä tämän syksyn aikana myös Vantaan Jokiniemeen pystytetään paikan muinaisuudesta kertova infokyltti. Jokiniemi sijaitsee puolestaan Tikkurilan itäpuolella, Tikkurilantien Keravanjoen ylittävän sillan kohdalla. Jokiniemessä on sijainnut yksi Suomen laajimpia kivikautisia asuinpaikkoja. Sielläkin on järjestetty useana vuonna arkeologisia kaivauksia ja tehty upeita löytöjä.

Toinen Lillaksen infokylteistä odottaa jalkoihin valetun betonin kuivumista. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Vaikka monet pitävät Vantaata nuorena historiattomana kaupunkina, niin täällä on paljon kerroksellisuutta. Sitä pyritään nyt aktiivisesti tuomaan kaupunkilaisten silmien eteen. Kyltit ovat yksi osa tätä tavoitetta, mutta eivät ainoita. Niiden lisäksi verkosta löytyy esimerkiksi mielenkiintoisia historiasta kertovia kävely- tai pyöräilyreittejä. Sekä Lillas että Jokiniemi löytyvät kohteina Vantaan historialliset jokikävelyt mobiilioppaasta. Oppaan reittejä voi seurata älypuhelimella, tabletilla tai tietokoneella, eikä siihen tarvitse ladata erillistä sovellusta. Mobiiliopas löytyy osoitteesta http://tarinasoitin.fi/jokikavelyt.

Kun puhutaan Vantaalla historiattomuudesta tai juurettomuudesta, ongelmana ei siis ole se, että täällä ei olisi tapahtunut mitään ennen 1960- ja 1970-lukua, kun kaupunkia ruvettiin toden teolla rakentamaan. Ongelma on siinä, että Vantaalle on viime vuosikymmenten aikana muuttanut paljon uutta väkeä, joka ei vielä tunne kunnolla uuden kotikaupunkinsa menneisyyttä. Tuomalla sitä paremmin kaupunkilaisten ulottuville, toivotaan sen auttavan näkemään Vantaata uusin silmin ja sitä kautta olemaan ylpeä kotipaikkakunnastaan ja sen mielenkiintoisesta historiasta.

Andreas Koivisto

Työssäoppimassa museossa

$
0
0

Toukokuussa 2017 aloitin kolmikuukautisen työharjoitteluni Vantaan kaupunginmuseolla. Valitsin Vantaan kaupunginmuseon työharjoittelupaikakseni, koska olen aina ollut kiinnostunut kulttuurista ja historiasta. Minua harjoittelun palkattomuus ei haitannut, päinvastoin. Halusin tulla tänne oppimaan, ja paljon olenkin oppinut!

Olen kiitollinen päästyäni tänne työharjoitteluun. Työ on ollut kiinnostavaa ja monipuolista. Olen oppinut paljon muun muassa asiakaspalvelusta, kassatyöskentelystä, museokaupan ylläpidosta ja Vantaan historiasta. Lisäksi olen oppinut Vantaan kaupungista työnantajana ja museosta työympäristönä.

Minulla alkaa syksyllä kolmas lukuvuosi Mercuriassa, kauppiaiden kauppaoppilaitoksessa, ja koen olevani oikealla alalla. Aikaisemmin olen tehnyt harjoitteluja mm. Tammiston Gigantissa. Aiempiin harjoittelupaikkoihin verrattuna Vantaan kaupunginmuseo on uniikimpi ja monipuolisempi. On ollut mukavaa oppia museon toiminnasta harjoittelun ohessa, näyttelyn avaamisesta/sulkemisesta, kassaohjelman käytöstä sekä asiakaspalvelutilanteista. Minut voi tavata museon avoinna pidossa syyskuulle saakka, ja suosittelenkin kaikkia tulemaan tutustumaan Rakkauden tiloja – Tunteiden kiitotiellä -näyttelyyn. Kaupunginmuseo sijaitsee Dixin ja Sokos Hotelli Vantaan välissä. Tervetuloa siis! Näyttelyyn on vapaa pääsy.


Aaro

Arkeologin suhde kiviin

$
0
0
Pidän paljon yleisöluentoja. Aika usein ihmiset tuovat niihin näytille mielenkiintoisina pitämiään kiviä, joita ovat löytäneet erilaisista paikoista. Suurin osa minulle näytetyistä kivistä on luonnollisia, vaikkakin usein jännittävän ja erikoisen muotoisia. Kiviä esittävillä henkilöillä kohdistuu kuitenkin yleensä suuret odotukset kiviin ja on aina yhtä vaikea sanoa heille, että juuri heidän kivensä eivät kelpaa museon kokoelmiin. Kerran kävi niin, että minulle kiveä esittänyt henkilö tuli myöhemmin museolle ja halusi näyttää kiveä uudelleen asiantuntijalle. Hänen harmikseen asiantuntija sattui tässä tapauksessa taas olemaan minä. Kun henkilöä oltiin museon avoinnapidosta ohjaamassa minun luokseni, hän totesikin: ”Olen jo näyttänyt kiveä hänelle, ei häntä kiinnosta!”

Mutta kyllä tasaisin väliajoin löytyy ihan oikeasti arkeologiakin kiinnostavia kiviä. Viime keväällä metallinilmaisinharrastaja löysi esimerkiksi kivikirveen ennestään tuntemattomalta arkeologiselta kohteelta. Kohteella on siis saattanut sijaita kivikautinen asuinpaikka. Sama henkilö oli toisesta paikasta löytänyt myös vanhan myllynkiven. Nämä kivet kiinnostivat!

Tällä viikolla minulle soitti vanhempi rouvashenkilö, jolla oli nurkissaan vanhoja kiviä ja halusi minun tulla katselemaan niitä. Kivet olivat kuulemma peräisin vuonna 1987 valmistuneen kauppakeskus Isomyyrin rakennustöitä edeltäviltä arkeologisilta kaivauksilta. Rouva kertoi, että hänen miehensä oli hakenut kivet kaivauksilta ja tuonut ne kotiin. Nyt ne olivat vain tiellä. Koira kuulemma sinne kaivausalueelle oli juossut, ei mies muuten olisi sinne mennyt sekoittamaan paikkoja.

Arkeologi ja 1980-luvulla arkeologisilta kaivauksilta pois viety kivi. Kuva Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Lähdin siis katsomaan kiviä ja niitä tosiaan oli kerrostalohuoneistossa aika moinen kasa. Yksi kivistä erottui joukosta. Se oli veden hioma sileäpintainen kivi, jollaisia esiintyy kivikautisissa punamultahaudoissa vainajien pään kohdalla. Mies olikin kertonut rouvalleen, että juuri tämä kivi oli ollut muinaisen heimopäällikön haudassa. Kelpuutin tämän kiven mukaani takaisin museolle, mutta loput kivet näyttivät tässäkin tapauksessa olevan luonnollisia. Pettyneenä rouva totesi, että tuonko ainoastaan otat. Hän olisi mielellään nähnyt, että olisin auttanut häntä kantamalla loputkin kivet ulos huoneistosta. Pysyin kuitenkin kovana ja kelpuutin vain tämän yhden ja ainoan...

Arkeologin suhde kiviin on siis monisäikeinen. Mutta kyllä kiinnostusta löytyy, kunhan se oikea vaan osuu kohdalle!

Andreas Koivisto

Yliopistoyhteistyötä kulttuuriympäristön parissa

$
0
0
Vantaan kaupunginmuseon kulttuuriympäristötiimi tekee yhteistyötä Helsingin yliopiston uuden monitieteisen Urban Studies & Planning opiskeluohjelman kanssa. Ensimmäiset opiskelijat aloittivat opinnot tämän kansainvälisen ohjelman parissa tänä syksynä. Opintojen aluksi opiskelijat viettivät tiiviin aloitusviikon, joka sisälsi luentoja, ekskursioita ja yhdessä majoittumista. Näin opiskelijaryhmään saatiin heti luotua hyvä ryhmähenki. Museon arkeologi Andreas Koivisto ja rakennustutkija Susanna Paavola oltiin kutsuttu paikalle pitämään luentoja Vantaan kaupungin kehityksestä.

Susanna Paavola esitelmöi Espoon kartanossa Vantaan kehityksestä. Kuva: Salla Jokela/HY.

Ensimmäiset päivät opiskelijat saivat kulkea bussilla ja tutustua Espooseen. Espoon bussikierros päättyi Espoon kartanossa järjestettävään puutarhakierrokseen ja esitelmiin. Ohjelma tosin pääsi alkamaan hiukan aikataulusta myöhässä, sillä bussi ei ollut loppujen lopuksi mahtunutkaan ajamaan suunniteltua vanhaa kapeaa tietä, vaan joutui peruuttamaan takaisin isolle tielle muutaman kilometrin verran. Ison bussin peruuttaminen ei ollut niin nopeaa, mutta pieni seikkailu tapaus kuitenkin oli. Opiskelijoiden saavuttua paikalle ja kierrettyä kartanon puutarhan, Andreas piti esitelmän vantaan historiasta kivikaudesta keskiaikaan ja Susanna jatkoi siitä, miten kaupunkikehitys näkyy Vantaan rakennetussa ympäristöstä, aina vanhimmasta rakennuksestamme 1970-luvulle asti.

Andreas Koivisto kertoo Urban Studies & Planning ohjelman opiskelijoille Lillaksen keskiaikaisesta kylätontista. Kuva: US&P/HY.

Espoon kartanossa pidetyt esitelmät toimivat pohjustuksena seuraavien päivien pyöräretkelle, joka kulki parin seuraavan päivän aikana lähes koko Vantaan läpi. Ruokailtuaan entisessä Vantaankosken ruotsinkielisessä kansakoulussa (nyk. ravintola Kuninkaankartano), opiskelijat pääsivät Susannan johdolla tutustumaan 200-vuotiaaseen Övre Nybackaan. Övre Nybackasta suunnattiin sitten Andreaksen johdolla katsomaan naapurissa olevan Lillaksen keskiaikaista kylätonttia. Siellä kaupunginmuseo oli suorittanut arkeologisia kaivauksia ja sinne oli juuri pystytetty paikasta kertovat infokyltit.

Muutama viikko pyöräretken jälkeen, opiskelijoiden aloitettua jo luennot, Andreas kävi puhumassa heille siitä miten muinaisjäännökset näkyvät kaupunkikuvassa ja miten niitä voi siellä hyödyntää. Luennon oli määrä antaa opiskelijoille inspiraatiota luoda kartalle oma pyörä- tai kävelyreitti Vantaalaisessa kulttuuriympäristössä. Opiskelijat jaettiin ryhmiin ja he loivat useita hienoja kierroksia QGIS-ohjelmaa hyväksi käyttäen.

Urban Studies & Planning ohjelman opiskelijoiden tekemä pyöäilyreitti Vantaan historiaan ja kulttuurimaisemaan.

Yliopistoyhteistyö on ollut museolle hieno asia. Yhteistyön ja siitä saadun positiivisen palautteen kautta toivomme museolla, että tietoisuus kulttuuriympäristön moninaisista ominaisuuksista kasvaa jo paljon ennen kuin asiat ilmenevät virallisissa maankäyttöön liittyvissä lausuntopyynnöissä. Urban Studies & Planning kurssin opiskelijat toimivat mahdollisesti tulevaisuudessa kaupunkisuunnittelijoina ja on hienoa, jos heitä ohjaa työssään pehmeät arvot ja myös kulttuuriympäristön vaalimisen näkökulma.


Andreas Koivisto & Susanna Paavola

#Vantaa686

$
0
0
Kuluvan vuoden aikana on vietetty näyttävästi Suomi 100 juhlavuotta ympäri maatamme. No, nämähän ovat vain numeroita. Oikeasti Suomi on paljon tuota vanhempi paikka. Näin on moni kommentoinut ja itsekin arkeologina tykkään tarkastella asioita pidemmällä perspektiivillä.

Mutta ovat numerot ja vuosiluvutkin aika hauskoja! Niiden avulla voi esimerkiksi verrata onko Espoo, Helsinki vai Vantaa vanhempi. Näin tehtäessä Vantaahan vie kirkkaasti voiton. Espoon vanhin maininta on vasta vuodelta 1431 ja Helsinkikin on kaupunkina aivan untuvikko, perustettu vasta 1550 kuningas Kustaa Vaasan määräyksestä. Ja silloinkin koko kaupunki irrotettiin Helsingin pitäjästä, nykyisestä Vantaasta. Vantaalla ollaan helsinkiläisten isosisaruksia!

Ote Tapio Salmisen kirjasta "Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika" sivulta 155, jossa kerrotaan Vantaan vanhimman kirjallisen maininnan olevan vuodelta 1331. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Vuosilukuja tarkasteltaessa Vantaa on siis selkeästi pääkaupunkiseudun vanhin paikka. Vantaan perustamisvuoteen liittyen ollaankin tämän vuoden aikana kuultu, että Suomen viettäessä 100-vuotis juhliaan, Vantaan vastaava luku on 666. Tunnettu myös pedon lukuna. Nyt joudun kuitenkin tuottamaan monelle pedon luvun ystävälle pettymyksen.

Luku 666 perustuu vanhaan tietoon, jonka mukaan Vantaa mainitaan ensimmäistä kertaa historiallisissa lähteissä vuonna 1351. Muutama vuosi sitten ilmestyneessä Tapio Salmisen kirjoittamassa Vantaan keskiaikateoksessa kävi nimittäin ilmi, että Vantaa mainitaankin ensimmäistä kertaa vuonna 1331. Tämän mukaan pedon vuotta vietettiin Vantaalla jo vuonna 1997. Silloin vaan ei kukaan tiennyt asiasta mitään. Näin ollen Vantaalla hypättiin siis pedon vuoden yli.

Sillä voidaan kuitenkin ylpeillä, että ollaan muita pääkaupunkiseudun paikkakuntia vielä 20 vuotta luultua vanhempia! Vantaa täytti tänä vuonna peräti 686 vuotta ja Espootakin ollaan nyt tasan 100 vuotta vanhempia!

Andreas Koivisto


Kokoelmista kokoelmapolitiikaksi

$
0
0
Vantaan kaupunginmuseon kokoelmapolitiikka on julkaistu museon nettisivuilla. Pääset lukemaan sen tästä linkistä. Tässä kirjoituksessa selvitetään, mikä kokoelmapolitiikka on, mitä sillä tehdään, mitä kokoelmissa on ja mitä sinne kerätään. Sanana kokoelmapolitiikka kuulostaa tylsältä, mutta sen tarkoitus on toimia työkaluna ja selkeyttää museon tehtävää ja samalla avata museon toimintaa ja prosesseja. 



Museon ensimmäinen kokoelmapolitiikka valmistui vuonna 2004 ensimmäisten museoiden joukossa Suomessa. Kyseinen versio oli tarkoitettu henkilökunnan käyttöön. Uusi kokoelmapolitiikka on kokoelmatiimin yhdessä päivittämä ja sen tarkoitus on toimia työkaluna kokoelmatyössämme ja samalla avata enemmän kokoelmia yleisölle. Kokoelmapolitiikkaan on tiivistetty, mitä kokoelmissamme on ja mitä tallennamme. 

Näyttelyt ovat museon näkyvintä toimintaa. Vaikka näyttelyt ja museon muu toiminta pohjautuu kokoelmiin, vain pieni osa niistä pääsee esille. Vantaan kaupunginmuseo on perustettu vuonna 1986, ja museon suhteellisen nuori ikä näkyy myös kokoelmissamme. Ennen museon perustamista kaupungin kulttuuritoimisto oli aloittanut kokoelmien keräämisen keskittyen valokuva- ja koulukokoelmaan. Tämä on pohja museon nykyisille kokoelmille.

  
Valokuvat on yksi esimerkki suurista kokonaisuusista.   
Kuva Antti Yrjönen, VKM.

Museon kokoelmat muodostuvat esineistä, kuvista, arkistosta, äänitteistä, videoista, lehtileikkeistä, käsikirjastosta ja arkeologista aineistosta. Kokoelmiimme tallennetaan aineistoa, joka liittyy Helsingin pitäjään, Helsingin maalaiskuntaan, Vantaan kauppalaan ja Vantaan kaupunkiin. Tallennamme Vantaalla valmistettua ja historialtaan siihen liittyvää aineistoa. Taustatiedot ovat tärkeitä: tarinan myötä vaatimaton esine saa suuremman merkityksen kuin rahallisesti arvokas esine, jonka käyttäjästä ja käyttöpaikasta emme tiedä mitään. Vantaalainen teollisuus, kodit, kulttuuri ja kunnalliselämä sekä kulttuurimaisema ja rakennuskulttuuri ovat kokoelmiemme painopistealueet.
 

Vantaalla toimivan Sokevan tuotantoa tallennettiin museon kokoelmiin vuonna 2017.  
Kuva Stella Karlsson, VKM.

 Yleinen oletus on, että museot tallentavat vain vanhaa. Nykydokumentointi, tämän hetken ilmiöt ja asiat, kuuluvat myös tallennettaviin kohteisiin. Vantaan kaupunginmuseo on aktiivisesti mukana museoiden valtakunnallisessa tallennus- ja kokoelmayhteistyössä (TAKO). Museot ovat tietoisia, että samanlaista aineistoa on tallennettu ympäri Suomea ja yhteistyöllä on tarkoitus estää kokoelmien päällekkäisyyksiä ja kehittää nykydokumentointia. Vantaan kaupunginmuseon valtakunnalliset tallennusvastuualueet ovat olleet lähiö, lähiöasuminen, ostoskeskittymät ja nuorisobänditoiminta. Viimeaikaiset dokumentoinnit ovat käsittäneet mm. lapsiperheiden arjen haasteita sekä Martinlaakson ostarin jäähyväisiä. 

Museo osallistui Arjen haasteet-hankkeeseen dokumentoimalla lapsiperheiden arkea. 
Kuva Antti Yrjönen, VKM. 

Kokoelmissamme on noin 26 000 esinettä, 127 000 kuvaa, 75 hyllymetriä arkistoaineistoa, 500 äänite- ja kuvatallennetta, 4000 teosta käsikirjastossa ja 11 200 arkeologista löytöä. Arkeologisen kokoelman omistaa Museovirasto, mutta ne säilytetään kaupunginmuseon kokoelmatiloissa. Kokoelmat vaativat oikeinlaiset olosuhteet säilyäkseen tuleville sukupolville. Tärkeä osa kokoelmatyötä on luettelointi ja tallentaminen tietokantaan, jotta tiedämme mitä kokoelmissamme on ja missä ne sijaitsevat. Valtakunnallisen Suomen museoiden, kirjastojen ja arkistojen hakupalvelun Finnan (www.finna.fi)  kautta pääsee kurkistamaan osaan kokoelmistamme. Aineiston määrä täydentyy jatkuvasti. 

Kuva Antti Yrjönen, VKM.  

Totuus on, että tunnemme kokoelmistamme vain osan: moni vastaanotettu laatikko ja niiden sisältö ovat edelleen läpikäymättä. Sama haaste on monessa muussakin museossa. Tarkoitus olisi aloittaa lähitulevaisuudessa inventointiprojekti, jonka jälkeen tiedämme mitä kokoelmissamme on, mitä sieltä puuttuu ja mitä tulisi poistaa. Valtakunnallisen tallennusvastuualueen myötä emme tallenna kaikkea ja olemme opetelleet sanomaan ei: museot eivät ole kaatopaikkoja, jotka vastaanottavat kaiken sinne tarjottavan. Tämän myötä tulemme päivittämään uudelleen kokoelmapolitiikkaamme. 

 Håkansbölen kartanon kokoelma on laajin kokonaisuus museon kokoelmissa. 
Kuva Matti Huuhka/Museokuva, VKM.

Tutustu kokoelmapolitiikkaamme ja kerro, mitä meidän tulevaisuudessa tulisi tallettaa! Mitä tästä päivästä tulisi tallettaa tuleville sukupolville? Pitäisikö kokoelmissamme olla esimerkiksi Ikean pöytä? Otamme mielellämme ideoita vastaan. 

Kirjoittaja: Intendentti Annamari Juvonen-Eskola, joka vastaa kokoelmapolitiikan kehittämisestä ja toteuttamisesta yhdessä kokoelmatiimin kanssa

Kadonnut keskiaika ja Simonin talon metsästys

$
0
0
Vuonna 2017 Vantaan kaupunginmuseo suoritti arkeologiset kaivaukset Koivuhaassa Simonsbölen oletetun keskiaikaisen kylän länsilaidalla vanhan Mattasin tilan tontilla. Simonsböle mainitaan historiallisissa lähteissä ensimmäisen kerran mahdollisesti jo vuonna 1417. Varma tieto siitä on vuodelta 1492. Ehkä kylän alkutalon perustaja oli Helsingin pitäjän lautamiehen Pawal Symonsonin (v. 1417) isä, jonka mukaan kylä olisi saanut nimensä Simonsböle eli Simonin kylä (böle nimestä tarkemmin tästä). Mutta missä tarkalleen sijaitsi tämä Simonin kylän ensimmäinen talo?

Simonsbölen Mattasin tonttia tutkittiin vuonna 2017 arkeologisin kaivauksin. Kuva: Riikka Väisänen/Vantaan kaupunginmuseo.

Varhaisin kartta-aineisto Simonsbölestä on vuodelta 1708. Siitä lähtien tiedetään varmasti missä kylä ja sen tonttimaat ovat sijainneet. Asutus paikalla on jatkunut nykypäiviin saakka. Mattasin tontin kaivausten tarkoituksena olikin tutkia, oliko paikalla säilynyt vuosisatojen takaisia maakerroksia, jotka voisivat kertoa alueella aiemmin asuneiden ihmisten elämästä. Sen selvittämiseksi pintamaat kuorittiin kaivinkoneen avulla laajalta alueelta. Pinnan alta paljastui kun paljasuikin alue, joka näytti pelastuneen myöhemmältä rakennustoiminnalta. Tältä alueelta löytyi esineitä, jotka ajoittuivat 1600-luvun lopulta 1800-luvulle. Esineistö kertoi ensimmäisen kartan ajankohdasta.

Simonsbölen kaivauksilta löytyneitä liitupiippujen katkelmia. Kuva: Nora Salonen/Vantaan kaupunginmuseo.

Simonin 1400-luvun jäämistöstä ei kuitenkaan löytynyt jälkeäkään. Koko Suomea koskeva vanhin kartta-aineisto on yleensä 1600-luvun jälkipuoliskolta ja sitä myöhemmältä ajalta. Keskiaika päättyi 1500-luvun puolivälissä, joten säilyneet kartat ovat yleensä pitkälle yli 100 vuotta keskiajan loppua nuorempia. Ongelmaksi muodostuukin miten oikein paikantaa keskiaika maastosta.

Ote Samuel Broteruksen vuoden 1708 Simonsböleä kuvaavasta kartasta. Kartta: Kansallisarkisto.

Suomessa vanhat kyläpaikat on inventoitu ja merkitty kaavakarttoihin nimenomaan varhaisimman kartta-aineiston pohjalta. Arkeologisia tutkimuksia ei kuitenkaan olla ehditty tehdä hirvittävän monella tällaisella kohteella. Ei siis ole luotettavaa tilastoa, joka kertoisi kuinka usein 1600-1700-lukujen vaihteen kylätontilta löytyy myös sitä vanhempaa asutusta. Näppituntumani kuitenkin on, että 1500-lukua vielä saattaa näiltä tonteilta löytyä, mutta sitä vanhempaa tavaraa löytyy harvoin. Meillä on siis iso ongelma. Miten paikantaa keskiaikaiset kylänpaikat maastosta? Niiden löytäminen olisi ensiarvoisen tärkeää. Ellei niitä saada merkittyä nykykarttoihin, ei niitä voida suojella ja näin ne pääsevät pahimmassa tapauksessa tuhoutumaan jonkin tulevan rakennushankkeen alta ilman tietoa, että paikalla olisi ikinä mitään vanhaa ollut.

Löytääksemme keskiaikaiset tonttimaat kyläpaikkojen löytämiseksi tarkoitettuja inventointimenetelmiä pitää kehittää. Pelkkien vanhoissa kartoissa näkyvien paikkojen inventoiminen ei vaikuta riittävän. Tukholman läänin keskiaikaista asutusta koskevassa raportissa vuodelta 2010 todetaan tämä sama asia (linkki raporttiin löytyy tästä). Historialliset kartat peilaavat omaa aikaansa eivätkä automaattisesti kerro keskiajan asuinsijoista. Raportin mukaan keskiaikainen asutus sijaitsee usein karttoihin merkittyjen kylien läheisyydessä, mutta eivät tavallisesti osu tonteille merkityille alueille. Raportissa todetaan, että Tukholman ympäristössä keskiaikaisia tonttimaita pitäisi etsiä karttoihin merkittyjen alueiden laidoilta. Tätä voisi varmasti kokeilla myös Suomessa.

Ennen kuin opimme paikantamaan keskiaikaisia tonttimaita paremmin, Simonkin pysyy meiltä piilossa…

Andreas Koivisto

Hitiksi noussut kotiseutudiasarja tyydytti vantaalaisten nostalgianälän

$
0
0

Vantaa-kuvat kiinnostavat yleisöä. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo. 

















Vantaan kaupunginmuseon uuden näyttelyn #ThrowbackVantaa - Kuvia kotiseudusta ennen ja nyt esittelee useita 1956 kuvatusta kotiseutudiasarjasta tuttuja  kuvia. Koska saimme näyttelyyn mahtumaan vain pienen osan 1500 Lauri Leppäsen kuvasta, julkaisimme viime viikolla muistoja herättävän diasarjan Flickr-sivuillamme.

Diasarja on ollut kansakoulujen opetuskäytössä ja siksi kuvat ovat monelle vantaalaiselle kouluvuosilta tuttuja. Sarjassa on Lauri Leppäsen ja Viljo Holopaisen valokuvien lisäksi muualta saatua aineistoa. Kotiseutudiasarja sai hyvän vastaanoton: kuvia on viiden päivän aikana käynyt ihastelemassa jo 2500 uteliasta. Vanhat kuvat Vantaasta kiinnostavat siis yleisöä.

Tutustu diasarjaan täällä.


















Lisää valokuvia Vantaasta on nähtävillä näyttelyssämme #ThrowbackVantaa - Kuvia kotiseudusta ennen ja nyt. Näyttelyn avoinnaoloaikoina museon ensimmäisessä kerroksessa on käytössä kokoelmatietokantaamme Kirstin yleisöpiste. 
  
Kuvia ja tietoa Vantaasta löytyy myös monista mobiilinäyttelyistämme ja -reiteistä, joihin voit tutustua nettisivujemme kautta: http://www.vantaa.fi/vapaa-aika/kulttuuri/vantaan_kaupunginmuseo/nayttelyt


Kaupunginmuseon kokoelmat ja kulttuuriperintökohteet avautuvat yleisölle

$
0
0
Kaupunginmuseon arkisto-, esine-, ja valokuvakokoelmat ovat laajat ja tähän asti niihin on päässyt tutustumaan ainoastaan paikan päällä ajanvarauksella. Tammikuussa julkaisimme yleisöversion kokoelmapolitiikastamme ja kerroimme miten kokoelmamme ovat muodostuneet ja millä perusteilla niitä laajennetaan. Seuraava askeleemme mahdollistaa kokoelmiin tutustumisen kotisohvalta Finna- sivuston kautta.

Armas Lindgrenin suunnitelma Håkansbölen kartanosta 1905, joka ei ikinä toteutunut.

Finna on valtakunnallinen hakupalvelu, joka kokoaa yhteen museoiden, kirjastojen ja arkistojen aineistot. Vantaan kaupunginmuseon omalle sivulle pääset täältä. Palvelussa voit tutustua esineisiin, kuviin, arkistoaineistoon ja rakennusperintökohteisiin. Uutta materiaalia viedään sivustolle viikottain. Kevään mittaan työn alle pääsee esimerkiksi Håkansbölen kartanon historialliset kuvat, vantaalaiseen teollisuuteen liittyvää aineistoa ja lisää ilmakuvia.

Hakunilan seutua ilmasta 2017,  kuva Antti Yrjönen.



Tällä hetkellä Finnassa on julkaistu materiaaleja seuraavilla teemoilla:

-Risto Vilhusen kokoelma
-Håkansbölen kartanon kokoelma
-Arkeologiset kaivaukset Vantaan seudulla
-Uusia ilmakuvia

Tutustu Kaupunginmuseon Finna-näkymään.

Taiteilija Risto Vilhusen kokoelmaan kuuluva harakka, jolla on aivan erityinen tarina. Kuva Mikaela Ihander.

Vantaan kaupunginmuseon Finna-palvelussa julkaistuja kuvia voi käyttää vapaasti, myös kaupallisessa käytössä. Mainoskäyttöön tarvitaan kuvissa olevien henkilöiden lupa. Kuvan yhteydessä on mainittava Vantaan kaupunginmuseo ja kuvaaja (jos tiedossa). Finnassa näytettävät kuvat lisensoidaan Nimeä 4.0 Kansainvälinen (CC BY 4.0) -lisenssillä. Palvelussa näytettävät kuvat eivät ole painokelpoisia. Lisätietoja kuvien käytöstä saat kuva-arkistosta, kuva-arkisto@vantaa.fi.

Stella Karlsson

Uusilla kotikulmilla – kuvaamisen juurruttava voima

$
0
0
Kun puolisen vuotta sitten kiertelin ympäri Vantaata tavoitteenani seistä samoissa paikoissa, joissa Lauri Leppänen kameroineen seisoi yli puoli vuosisataa aiemmin, huomasin, että paikkakunnalle on kasvanut paljon uusia pensaita ja liikennemerkkejä. Usein juuri kuvauspaikan ja kuvauskohteen välille.

Kuva: Stella Karlsson, VKM
Huomasin myös, että Lauri Leppäsellä ja minulla on jonkin verran yhteistä. Leppänen perheineen muutti Vantaalle lähes 70 vuotta sitten, vuonna 1949. Valokuvaaminen alkoi harrastuksena, mutta muuttui pian tavoitteelliseksi, sillä 1950-luvun puolivälissä Leppänen sai tehtäväkseen tuottaa opetusmateriaalia kotiseutuopetusta varten. Leppänen koki, että valokuvaaminen auttoi häntä juurtumaan uuteen asuinpaikkaansa.

Jaan kokemuksen valokuvaamisen juurruttavasta vaikutuksesta. Olen kulkenut Vantaalla töissä noin vuoden ajan. Leppäsen kuvauspaikkojen jäljittäminen on auttanut hahmottamaan uutta ympäristöä. Kuvat ja kuvaaminen ovat näyttivät minulle, että Vantaa on monimuotoinen ja kaunis kaupunki.

Leppäsen kuvauspaikoilla vieraileminen on auttanut minua luomaan yhteyden Vantaan historiaan. Moni asia on muuttunut, mutta paljon vanhaa on myös säilynyt. Uskon, että myös Lauri Leppänen pyrki kuvatessaan tekemään näkyväksi yhteyttä nykyhetken ja menneisyyden välillä, sillä hän usein suuntasi kameransa vanhoihin rakennuksiin ja maisemiin, joita piti säilyttämisen arvoisena.

Toivon, että kuvaparit paitsi auttavat havainnollistamaan ajan kerroksia ja Vantaan muutosta viimeisten vuosikymmenien aikana myös kannustavat ihmisiä tutustumaan omaan kotiseutuunsa!

Kuva: Stella Karlsson, VKM
Vantaan kaupunginmuseon näyttely #ThrowbackVantaa – Kuvia kotiseudusta ennen ja nyt koostuu kuvapareista, jotka kertovat muutoksesta, kaupungin väestönkasvusta ja harppauksesta maaseutupitäjästä vilkkaaksi liiketoiminnan keskittymäksi. Kuvat myös osoittavat monen asian arjessa pysyneen samana. Näyttely on avoinna Vantaan kaupunginmuseossa, Tikkurilan vanhalla asemalla, 8.2.-30.11.2018. Näyttelyyn on vapaa pääsy.

Näyttelyn kuvapareista ja Lauri Leppäsen valokuvista on julkaistu myös kirja Kotikulmilla – Kuvia Vantaasta ennen ja nyt, jonka kustantaja on Vantaan historiatoimikunta.

Kuviin voi tutustua myös Vantaan Sanomien juttusarjassa, jossa julkaistaan viikottain yksi näyttelyn kuvapareista.

Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon valokuvaaja.

Antti Yrjönen

Valokuvaa Vantaa: Tikkurila

$
0
0
Kotiseutuneuvos Lauri Leppänen totesi: "Valokuvaaminen auttoi minua juurtumaan kotiseutuun". Siksi Vantaan kaupunginmuseo järjestää huhtikuussa kolme ilmaista Valokuvaa Vantaa -valokuvauskurssia. Kierroksilla tutustutaan vantaalaisiin kaupunginosiin valokuvaten niitä ammattilaiskuvaaja Antti Yrjösen opastuksella. Kurssille osallistuakseen ei kuitenkaan tarvitse olla ammattilainen ja kännykkäkin riittää välineeksi. Ensimmäisellä kurssilla kuvataan Tikkurilassa. 

Tikkurila on vanha kauppapaikka, jonne sisämaan hämäläiset toivat turkiksiaan myytäväksi.  Nahat koottiin kymmenen kappaleen nipuiksi, jota kutsuttiin tikkuriksi. Tästä kaupunginosa on saanut nimensäkin. Tikkurila on historiallinen liikenteen ja kaupankäynnin solmukohta, jossa ovat ristenneet jo keskiajalta lähtien Suuri Rantatie eli Kuninkaantie ja Keravanjoen vesi- ja jääreitit. Tähän risteyspaikkaan rakennettiin 1860-luvulla Suomen ensimmäisen rautatieyhteyden pysähdyspaikka ja Tikkurilan kookas tiilinen asemarakennus.


Tutustuminen Tikkurilan historiaan on hyvä aloittaa vanhalta asemalta
Tikkurilan kehittyminen asuinalueena on pitkälti kytkeytynyt päärataan. Helsinki-Hämeenlinna rataosuus valmistui vuonna 1862, jolloin Tikkurilan asema oli Helsingin pitäjän ainoa pysähdyspaikka. Rautatie toi teollisuutta, kauppoja sekä asukkaita, jotka kulkivat töihin Helsinkiin. Carl Albert Edelfeltin suunnittelema Tikkurilan vanha rautatieasema vuodelta 1862 on maamme vanhin säilynyt tiiliasema ja tässä valtakunnallisesti merkittävässä, suojellussa rakennuksessa toimii Vantaan kaupunginmuseo.

Saksalaisperäistä nk. pyörökaarityyliä edustava punatiilinen asema oli valmistuttuaan ympäristöään voimakkaasti dominoiva kolmikerroksinen rakennus. Rakennusvaiheessa aseman ympärillä ei vielä ollut asutusta, koska tuolloin Tikkurilan kylä sijaitsi etelämpänä jokivarressa. Suuren aseman rakentamisessa varauduttiin liikenteellisesti tärkeän paikan kehittymiseen.



Tikkurilan vanhan rautatieaseman alueella sijaitsi monia sen toimintaan liittyneitä rakennuksia, kuten vasemmalla näkynyt lippakioski. Kuva vuodelta 1956, VKM/ Lauri Leppänen ja Viljo Holopainen.


Joenvartta pitkin Vernissalle ja padolle
Merkkejä Tikkurilan moninaisesta historiasta löytää parhaiten Keravanjoen ympäristöstä. Vanhalta asemarakennukselta kannattaakin suunnata kohti rantaa ja Vernissatehdasta.

Tikkurilan vernissa- ja väritehtaiden historia alkoi 1860-luvulla, kun Tikkurilankosken myllyn yhteyteen perustettiin öljypuristamo ja muutamaa vuotta myöhemmin vernissatehdas. Vuonna 1919 öljy- ja vernissatehtaan viereen rakennettiin uusi maali- ja lakkatehdas. Aluksi maalinvalmistus oli pienimuotoista, mutta tehtaan toiminnan merkittävä laajentuminen tapahtui jo 1920-luvulla. Öljynpuristamosta on vuosien saatossa kehittynyt nykyinen Tikkurila Oyj -konserni, jonka tehtaat toimivat yhä Tikkurilan alueella. Väritehtaan toiminta siirtyi lopullisesti Keravanjoen eteläpuolelle 1980-luvun lopulla.

Keravanjoessa on ollut myllytoimintaa varten useita patoja, joista on nykyisin nähtävillä vuonna 1912 rakennettu massiivinen kiviharkkopato betonisydämellä. Tikkurilankosken pato on rakennettu tasarakeisesta Espoon Bodomin biotiittisarvivälkerapakivigraniitista, jota on louhittu mm. Juvanmalmin alueella. (Lähde: Historiallisen Tikkurilankosken padon kivimateriaalinselvitys, Geologian tutkimuskeskus 2018). Tikkurilankosken virkistyskäytön kehittäminen on käynnissä ja siihen liittyy osaltaan huonokuntoisen kalatien ja padon osittainen purkaminen ja puretun historiallisen kivimateriaalin uudelleen käyttäminen ranta-alueen muissa kohteissa.


Vernissatehdas ja vuonna 1912 rakennettu kivinen pato. VKM.

Helsinggård ja Kuninkaala
Vernissaa vastapäätä ylittäessäsi sillan Keravanjoen itäpuolelle tulee vastaan Kuninkaalan keskiajalle sijoittuva kylä ja lähimpänä jokea Helsinggårdin keltainen seurantalo. Jatkaessasi matkaa joen eteläjuoksun suuntaan näet Tikkurilan väritehtaiden hallintorakennuksia jotka valmistuivat 1960-luvulla.

Svenska Odlingens Vänner i Helsinge ja myöhemmin Dickursby Ungdomsförening ry:n omistama seurantalo Helsinggård valmistui vuonna 1913. Kuva 1910-luvun loppupuolelta, VKM.

Heureka edustaa jokirannan modernia arkkitehtuuria
Ajatus tiedekeskuksen perustamisesta Suomeen ja pääkaupunkiseudulle syntyi 1980-luvun alussa. Hankkeen tavoitteena oli kaikki tieteenalat kattava ja suomalaista tutkimusta ja teknologiaa esittelevä, mutta myös kansainväliset mitat täyttävä keskus. Vantaa tarjoutui tiedekeskuksen isäntäkaupungiksi. Kaupunki lahjoitti keskusta varten tontin ja rahoitti puolet perustamiskuluista. Toinen puoli kuluista tuli elinkeinoelämältä ja valtiolta. Vuonna 1985 käytiin arkkitehtikilpailu, jonka voitti Mikko Heikkisen, Markku Komosen ja Lauri Anttilan ehdotus nimeltä ”Heureka”.

Tiedekeskus Heureka. Takana päärata ja pysäköintialue. Kuva vuodelta 1996. VKM / Scan-Foto Oy.


Söderlingin mylly ja Villa Söderbo
Ylittäessäsi Silkkisillan takaisin joen länsipuolelle näet Keravanjokeen laskevassa jyrkässä rinteessä sijaitsevan nykyisin kesäkahvilana toimivan Söderlingin tai myöhemmin Veinin myllynä tunnetun punamultaisen puurakennuksen. Sen vieressä on keltainen huvila, entinen myllärin talo, Villa Söderbo. Talossa toimi aikanaan myös myllyn konttori. Rakennukset ovat valmistuneet 1930-luvulla.

Myllyn rakensi itsekin mylläriperheestä kotoisin oleva Ernst Söderling. Mylly oli erikoistunut vehnäjauhojen valmistukseen. Myllyn aloittaessa toimintansa vehnän viljely oli vielä harvinaista, eivätkä kotimaiset yksiparisilla kivillä jauhetut jauhot pärjänneet laadussa tuontijauhoille. Todistaakseen, kuinka hyviä jauhoja hänen myllystä oli mahdollista saada, Söderling kiersi pitäjää antamassa jauhoja maanviljelijöille ja emännille kokeiltavaksi. Myllyn tuotanto oli suurimmillaan 1950-luvun alussa, jolloin se palveli koko lähialuetta. Saman vuosikymmenen loppupuolella pienet myllyt joutuivat kuitenkin vaikeuksiin, kun amerikkalainen halpa vehnäjauho saapui kilpailemaan markkinoista ja myös Söderlingin mylly lopetti vuonna 1956. Vantaan kaupunki osti tontin vuonna 1988. Mylly vuokrattiin Veini Vuorelalle, minkä jälkeen sitä on alettu kutsua Veininmyllyksi. Nykyisin myllyssä toimii kesäkahvila. Kesäisin sen tiloissa järjestetään myös muuta toimintaa kuten rantatansseja ja kesäteatteriesityksiä. Villa Söderbo toimii kaupungin taiteilijaresidenssinä.


Söderlingin mylly ja vasemmalla puiden takaa pilkottava Villa Söderling valmistuvat 1930-luvulla. VKM / Anne Vuojolainen.


Silkkitehdas
Söderlingin myllyn lähistöllä sijaitseva Silkkitehdas muodostaa ehjän ja yhtenäisen tehdasmiljöön jonka punatiiliset rakennukset valmistuivat 1934–1964. Suomen silkkiteollisuus Oy perustettiin vuonna 1933 Helsingissä, mutta jo seuraavana vuonna se muutti Tikkurilaan. Tehtaan vanhimmat osat valmistuivat 1930-luvulla, ja viimeisimmät laajennukset 1960-luvulla. Laajimmillaan tehtaaseen kuului kutomo, värjäämö, painamo, tarkkaamo, pakkaamo ja toimistotiloja. Rakennusten vanhempien osien suunnittelija oli Herman Kues ja uudempien Matti Finell. Tikkurilan Silkin loiston päivät sijoittuivat 1950-luvun puoliväliin, jolloin se työllisti yli 700 henkeä. Suurin osa työntekijöistä oli naisia.

Yhtiön perusteollisuus lopetettiin vuonna 1977, kun kutomo lakkautettiin. Tämän jälkeen tehtaan tiloissa jatkettiin vielä lippujen valmistusta, kunnes teollinen toiminta loppui kokonaan vuonna 1990. Tehdastoiminnan lopettamisen jälkeen tiloissa on toiminut erilaisia yrityksiä, taiteilijoita, teatteri ja arkkitehtuuripäiväkoti. Nykyään tehtaan tiloissa on tanssi- ja musiikkiharrastustoimintaa sekä Silkinportin monikulttuurinen toimintakeskus.

Tikkurilan Silkki Oy. Keskellä näkyy tehtaan suuri kutomorakennus. Kuva: 1965, VKM/Studio B. Möller.


Joelta takaisin asemaseudulle ja Asematielle
Tikkurilan kaupalliset palvelut ovat sijoittuneet yli sadan vuoden ajan sen vanhimman liikekadun varrelle Asematielle. Saman tien varrelle ovat sijoittuneet myös kunnan maalliset ja hengelliset palvelut. Tikkurila on ollut kunnan hallinnollinen keskus vuodesta 1946, jolloin entinen maalaiskunnan keskus Malmi liitettiin Helsinkiin. 

Kaupungintalo ja sitä vastapäätä sijaitseva Tikkurilan kirkko otettiin käyttöön vuonna 1957. Kaupungintalo peruskorjattiin 2010-luvun alussa ja siihen rakennetussa laajennusosassa toimii kaupunginvaltuusto.

Asematien kaupunkikuvasta on muodostunut kerroksellinen, eri aikakausien muovaama. Alueella on nähtävissä 1950-luvun rakennusperintöä kaupungintalon ja kirkon lisäksi ns. Kassantalon liikerakennuksessa ja asuinkerrostalossa Asematie 1:n kiinteistössä.  Asematiellä on lisäksi havaittavissa 1970-luvun ihanteisiin perustuvaa autokaupunkia sekä 1980-luvun isojen kaupallisten yksiköiden rakentamista.

Ilmakuva Tikkurilasta noin vuodelta 1967. Etualalla kulkee Asematie, jonka varrella on liikerakennuksia. Asematien mutkassa on kunnantalo. Sen eteläpuolella on Tikkurilan kirkko. Kuva: VKM/Kuultokuva Oy.



Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon rakennustutkija Anne Vuojolainen. 


Myyrmäessä eletään muinaismeren rannalla

$
0
0
Kivikaudella Myyrmäen alue sijaitsi merenlahden rannalla ja oli osa laajaa etelärannikon kivikautista saaristoa. Myyrmäessä on asuttu historian saatossa monien tuhansien vuosien ajan ja siellä on tehty tähän mennessä Suomen suurimmat kivikautisen asuinpaikan arkeologiset kaivaukset. Kaivauksilta on löytynyt paljon esineitä ja maahan jääneitä jälkiä, jotka kertovat muinaisten myyrmäkeläisten elämästä.

Kaivaukset käynnissä Myyrmäessä vuonna 1973. Kuva: Hannu Männistö/Museovirasto.

Myyrmäessä aikoinaan sijainnut hiekkainen merenranta on tarjonnut suotuisat merelliset elinolosuhteet kivikauden ihmisille. Vanhemmalla kivikaudella ihmiset eivät yleensä vielä asuneet vuoden ympäri samalla paikalla. Elintapapa oli liikkuva ja vuodenaikojen mukaan muutettiin ruoan perässä. Merenranta tarjosi hyvät mahdollisuudet hylkeenpyyntiin ja kalastukseen. Muita elinkeinoja olivat ainakin hyötykasvien keräily ja muun riistan metsästäminen. Kivikauden edetessä sää lämpeni ja olosuhteet paranivat. Asumusmuotokin muuttui enemmän paikoillaan pysyväksi ja ihmiset ovat luultavasti voineet asua Myyrmäessäkin vuoden ympäri, löytäen lähialueilta kaiken tarvitsemansa.

Kivikauden myyrmäkeläiset ovat jättäneet jälkeensä muun muassa erilaisia kivisiä työkaluja, koristeltuja saviruukkujen sirpaleita, kivettyjä nuotioita, asumusten paalunsijoja ja punamullattuja hautauksia. Useat näistä esiintyvät nykyisen Myyrmäen nimistössä.  Vaikka näistä vanhimmista ajoista puhutaan yleisimmän löytömateriaalin mukaan kivikautena, parempi nimitys voisi olla puukausi. Tavallisin kaikista ihmisten käyttämistä materiaaleista oli nimittäin puu. Puusta ei vaan ole säilynyt oikein mitään nykypäivään, sillä valtaosa puuaineksesta on maatunut ja hävinnyt vuosituhansien saatossa. Puun ja muiden kasvikunnan materiaalien lisäksi tarvekalujen raaka-aineena käytettiin yleisesti luuta ja nahkaa, mutta nämäkin aineet ovat useimmiten maatuneet.

Kivikausi-nimityksen aikakaudelle antaneista kivistä Myyrmäessä ja muualla Suomessa tärkein oli kvartsi. Kvartsista lohkesi iskettäessä teräviä iskoksia, joista voitiin työstää erilaisia työkaluja, kuten nuolenkärkiä ja kaapimia. Kivikautiset ihmiset ovat tunteneet kivet hyvin ja osanneet valikoida hienoimmat ja parhaimmanlaatuiset raaka-ainekappaleet. Kvartsi on yleensä valkoista, mutta kivikautisilla asuinpaikoilla esiintyy myös vaaleanpunaista ruusukvartsia ja mustanharmaata savukvartsia. Lisäksi välillä löytyy miltei puhdasta läpinäkyvää kvartsia, eli vuorikristallia. Eri liuskelajeista on puolestaan valmistettu isompia työkaluja, kuten kirveitä ja talttoja.

Erivärisistä kvartseista päätellen värit ja kauneus näyttävät kiinnostaneen kivikauden myyrmäkeläisiä. Sen ajan väri-ihanteista on kuitenkin hyvin vaikea kirjoittaa varmasti, sillä tietoa on niin niukasti. Selvää on kuitenkin, että punainen on ollut hyvin tärkeä väri. Punamullalla on maalattu muualta Suomesta löytyneitä kivikautisia kalliomaalauksia ja se esiintyy myös kivikauden haudoissa. Tällaiset punamultahaudat erottuvat maassa ihmisten muotoisina punamultaläikkinä, mikä tarkoittaa että koko ruumis on haudattaessa peitetty punamullalla. Tällaisia hautoja on löytynyt Myyrmäestäkin useita ja ne kiertävät pitkälle Paalukylänpuiston kalliota, joka on voinut toimia haudoille jonkinlaisena kivikautisena muistomerkkinä. Yksi tällainen hauta on ennallistettu ja löytyy Artsin sisääntuloaulasta lattian alta.

Myyrmäestä löytynyt punamultahauta. Kuva: Leena Ruonavaara/Museovirasto.

Myyrmäkeen haudatut ja muinaismeren rannalla kalastaneet ja hyljestäneet ihmiset liikkuivat kesäisin vesitse ruuhilla, eli puunrungoista koverretuilla veneillä, ja metsässä jalan. Talvisin oli käytössä sukset, joilla pystyi liikkumaan sekä metsässä, että jäisillä vesistöillä. He saattoivat taittaa pitkiäkin matkoja metsästys- ja kasvien keräilyreissuillaan. Ihmisten seurana oli luultavasti myös koiria, jotka pystyivät talvisin vetämään rekeä.

Kivikauden keskivaiheilta Myyrmäestä ei ole paljon todisteita ihmistoiminnasta, mutta kivikauden loppupuolella Myyrmäkeen tuli taas väestöä. Tällöin meri oli jo vetäytynyt kauemmaksi ja ihmiset asettuivatkin meren sijasta Mätäojan joenuoman varteen asumaan. Uusilla tulokkailla oli myös aikaisemmista metsästäjä keräilijöistä poikkeava elämäntyyli, sillä he pitivät karjaa. Heidän jäljiltään on muun muassa löydetty nuorilla koristeltuja saviastioita.

Myyrmäestä löytyneitä nuorakeraamisia astioita. Kuva: István Bolgár/Museovirasto.

Myyrmäessä on asuttu myös kivikauden jälkeen pronssi- ja rautakaudella. Tästä kertovat lähinnä erilaiset tulisijat. Myyrmäestä on myös keskiajalle ajoittuvia löydöksiä. Näiltä myöhemmiltä ajoilta olevat löydöt ovat kuitenkin paljon kivikautta vähäisemmät.

Vaikka Myyrmäestä on arkeologisia löytöjä useilta eri asutusvaiheilta, ei kyseessä näytä olevan usean tuhannen vuoden asutusjatkumosta. Niin hyvä paikka Myyrmäki on kuitenkin ollut asua, että sinne on aina palattu. On ihmeellistä ajatella, että nykyäänkin tallomme ostoksille Myyrmanniin mennessämme täsmälleen samoja paikkoja, kun useita tuhansia vuosia sitten eläneet ihmiset. Vantaalla ei ehkä enää ole tarjota asukkailleen merenrantatontteja. Sen sijaan kaupunki pystyy tarjoamaan hyviä tarinoita menneisyydestä ja Myyrmäessäkin voi kuvitella mielessään, kuinka astelee muinaismeren rannalla!


Kirjoittaja on kaupunginmuseon arkeologi Andreas Koivisto

Valokuvaa Vantaa: Myyrmäki

$
0
0
Lähiörakentamisen perusteita Vantaalla
Myyrmäen kivikautisen historian jälkeen seuraava alueen asuttamiseen liittyvä iso tapahtumasarja alkoi 1900-luvun puolivälissä ja liittyi sen ajan yhteiskunnallisen rakennemuutokseen. Sodan jälkeisessä Suomessa muutos maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teollisuusyhteiskuntaan oli raju. Maaseudun perinteiset elinkeinot eivät enää tarjonneet elantoa kaikille ja monet muuttivat kaupunkeihin, tai jopa naapurimaahan Ruotsiin työn perässä. Myös Vantaa, silloinen Helsingin maalaiskunta, sai oman osansa muuttoliikkeestä.

Maalaiskunnan esikaupungistuminen oli alkanut jo 1900-luvun alussa junaradan varrelle keskittyen. Uudet asuinpaikat lohkottiin vanhojen maatilojen maista. Vielä 1950-luvulla pääosa uusista asuinnoista rakennettiin lohkotuille omakotitonteille. Tilanne muuttui Helsingin maalaiskunnan kohdalla 1960-luvun lopussa, jolloin alueelle alettiin kaavoittaa kerrostaloalueita.

Voimakas kaupungistuminen aiheutti maalaiskunnalle taloudellisia paineita, koska kunta oli vastuussa infrastruktuurin rakentamiskustannuksista. Taloudellisen yhtälön ratkaisemiseksi kehiteltiin niin sanottu aluerakentamismalli, jossa rakennusliikkeet, rahoittajapankkien mahdollistamana, ostivat laajoja rakentamattomia maa-alueita asuntorakentamisen tarpeisiin. Maalaiskunta sopi alueiden kaavoitusperiaatteista ja rakennusoikeuksien määristä rakennusliikkeiden kanssa, jotka puolestaan ottivat kunnallistekniikan hoitaakseen.  Syntyneet kustannukset siirrettiin asuntojen hintaan, jotka taas tulivat ihmisille tavoitettavaksi yhteistyöpankkien tarjoamien lainojen kautta.

Myyrmäen synty

Myös Myyrmäen rakentaminen liittyy yllä kuvattuun aluerakentamisilmiöön. Erityisen alueesta tekee kuitenkin se, että Myyrmäkeen suunniteltiin isompaa kaupallista keskusta, kuin muihin aluerakentamiskohteisiin. Tarkoituksena oli kehittää aluetta koko Länsi-Vantaan aluekeskuksena. Kehityksen runkona oli suunniteltu ratayhteys Vantaankosken alueelle. 

Rakentaminen alkoi Myyrmäen pohjoisosista, ennen varsinaisten asemakaavojen valmistumista, edeten pikkuhiljaa etelän suuntaan. Myyrmäen asuinalueella ja sen kävely-ympäristöissä voidaan vielä nykyään hahmottaa hyvin sen aikaisia suunnitteluperiaatteita. Yksi näistä on kevyenliikenteen reittien erottaminen ajoneuvoliikenteestä. Esimerkiksi koulut ja muita julkisia palveluita sijoitettiin Myyrmäenraitin varteen, jota pitkin voi kulkea Paalutorilta Myyrmäen pohjoisosiin asti ylittämättä yhtään ajoväylää.

Kuvan etualalla on Louhelan lähiötä ja vasemmasta reunasta länteen vievä tie on Uomatie. Uomatien varteen on noussut ensimmäiset Myyrmäen kerrostalot. Kuva: VKM. 


Rakennuskantaa 1970- ja 1980 -luvuilta
Myyrmäen asuinrakennukset edustavat tyypillistä 1970-luvun rakennuskantaa. Arkkitehtuuriltaan erityiseen asemaan nousevat alueen julkiset rakennukset. 1970-luvun merkittäviä ostoskeskusrakennuksia on alueella kaksi. Myyrmäen pohjoisosassa sijaitsee arkkitehti Ilpo Hälvän suunnittelema Kuohukujan ostoskeskus ja aseman yhteydessä taas Myyrinpuhoksen ostoskeskus. Näissä kohteissa arkkitehtuurin sen aikaisia kokeilevimpia suuntauksia voitiin ottaa käyttöön vapaammin, kuin mitä asuinrakentamisessa oli mahdollista tehdä. Molemmissa on nähtävissä niin sanottu arkkitehtuurin konstruktivistinen suuntaus, jossa rakenneosia korostettiin julkisivun piirteenä. Pienistä ruutuosista koostuvat rasterijulkisivut ovat molemmissa ostoskeskuksissa tärkeitä ulkonäöllisiä ominaisuuksia.

Kuohukujan ostoskeskuksen voidaan ajatella olevan näistä kahdesta ostoskeskuksesta 60-lukulaisempi. Rakennus onkin valmistunut jo 1972. Sen arkkitehtuurissa toistuu edellisen vuosikymmenen ostoskeskusrakentamisen tunnuspiirteitä, kuten saman katon alle ryhmitellyt erilliset rakennusmassat ja pilari-palkkijärjestelmän käyttö. Kuohukujalla huomio kiinnittyy raskaan näköisen liimapuupalkistoon ja sen kontrastina oleviin kevyisiin paviljonkirakennuksiin, jotka molemmat olivat alkujaan väritetty ajalle tyypilliseen tapaan vahvalla oranssilla.

Vahvat värit ovat myös Myyrinpuhoksen tunnusmerkkinä. Rakennuksen on suunnitellut Arkkitehtuuritoimisto Pentti Ahola ja kumppanit ja se on valmistunut 1975. Tämä liikenteen solmukohdassa sijaitseva rakennus oli ensimmäinen rakennettu osa Myyrmäen aseman ympäristön liikekeskustaa. Alkuperäisissä suunnitelmissa rakennuksen sisältä oli suora kävely-yhteys asemasillalle, mutta se ei jostain syystä toteutunut. Erityisin piirre rakennuksessa on maamerkkinäkin toimiva ilmastointikonehuone rakennuksen katolla. Näin suuren maailman teknologisen kehityksen heijastumat näkyvät myös vantaalaisessa arkkitehtuurissa. Ihmisen astuminen kuun kamaralle ja muut tekniikan kehittymiseen liittyvät saavutukset inspiroivat ajan arkkitehteja tämän tyyppiseen suunnitteluun. Vantaalaisittain on tärkeä muistaa myös arkkitehti Suurosen Futuro ym. muovitalot, jotka valmistettiin silloin Hiekkaharjussa sijainneessa Polykem Oy:n tehtaassa.

Futuristisia vantaalaisia: VKM, Antti Yrjönen. 

Vantaan kaupunginmuseon kokoelmiin kuuluvassa postikortissa Futuro-talo Hirvensalmella vuonna 1968.


Myyrmäen aseman ympäristö alkoi todenteolla rakentua vasta 1980-luvulla. Alueella sijaitsevista 1980-luvun kohteista merkittävimmiksi nousevat koulurakennukset. Vuonna 1988 alueelle valmistui  Kilterin koulu, jonka on suunnitellut Arkkitehtitoimisto Perko & Rautamäki. Tämä monimuotoinen rakennus edustaa arkkitehtuurin postomodernia suuntausta, joka syntyi yksitoikkoiseksi ajatellun 1970-luvun arkkitehtuurin vastapainoksi. Tunnuspiirteitä ovat muun muassa monumentaalisuus ja koristeellisuus, jotka molemmat toteutuvat Kilterin koulun arkkitehtuurissa. Toinen merkittävä 1980-luvun koulurakennus on 1988 valmistunut nykyinen Metropolian ammattikorkeakoulu. Sen suunnittelusta on vastannut Arkkitehtitoimisto Pekka Salminen. Päärakennus edustaa myös detaljeiltaan rikasta postmodernia kouluarkkitehtuuria Vantaalla. 
Kilterin koulun sisätilojen monumentaalisuutta. VKM, Elina Riksman, 2016.

Postmodernia yksityiskohtien runsautta. Kilterin koulun julkisivuja koristaa Jukka Mäen Pyramidien arvoitus -niminen taideteos. VKM, Elina Riksman, 2016. 



Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon rakennustutkija Susanna Paavola. 

Tikkurilan alikulkutunneli ja vuosi 1708

$
0
0
Oltuaan vuosia suljettuna Tikkurilan asemaseudun mittavien rakennustöiden takia, Tikkurilan eteläinen alikulku avattiin vihdoin uudelleen keväällä 2018. Samalla paljastui alikululle tehty kasvojen kohotus. Uutuuksina alikulkuun ilmestyi pyöräparkki sekä taideteos nimeltä Kartasto 1708/2018. Taideteoksen pohjana on Samuel Broteruksen vuonna 1708 piirtämä kartta Tikkurilan seudusta. Kartta on piirretty yli 300 vuotta sitten, jolloin Tikkurilan seutu erosi tästä päivästä hyvin paljon. Katsotaan hiukan, minkälainen paikka Tikkurila oikein oli Broteruksen kartan tekohetkellä.

Maanmiittaaja Samuel Broterus esittelee Tikkurilan alikulun uutta kartta-taideteosta. Kuva: Antti Yrjönen / VKM
Vuonna 1708 Suomen valtiota ei ensinnäkään ollut olemassa, vaan Vantaa oli osa Ruotsia. Itse asiassa tuolloin ei vielä puhuttu Vantaasta. Seudun nimi oli Helsingin pitäjä ja enemmistö seudun asukkaista puhui äidinkielenään ruotsia. Tikkurila oli yksi paikkakunnan monista jo keskiajalla perustetuista kylistä, johon kuului muutamia maatiloja. Tikkurilan nimi Dickursby koostuu kahdesta osasta. Dickur tai suomeksi tikkuri, on vanha mittayksikkö, joka tarkoitti yleensä kymmentä oravannahkaa. Tosin tikkurissa voitiin mitata myös muita nahkoja. By taas on ruotsia ja tarkoittaa kylää. Tällaisia vanhoja -by päätteisiä kylännimiä löytyy Vantaalta vieläkin useita.

Kartan piirtämisajankohta vuonna 1708 oli todella vaikeaa aikaa Helsingin pitäjässä. Takana oli 1690-luvun suuret kuolonvuodet. Tuolloin neljä perättäistä katovuotta ja niiden mukana tuoma nälänhätä ja kulkutaudit korjasivat kaamean sadon kuolleiden määrässä. Heti perään vuonna 1700 alkoi Suuri Pohjan sota, joka vei lopulta Ruotsin suurvalta-aseman. Sota vei pitäjästä useita miehiä kuolemaan vieraille sotakentille. Sotaonnen kääntyessä Virosta ja Liivinmaalta saapuneet pakolaiset toivat mukanaan ruton. Rutto tappoi vuonna 1710 runsaasti pitäjäläisiä.

Ote Samuel Broteruksen Tikkurilaa kuvaavasta kartasta vuodelta 1708. Nykyinen Tikkurilan keskusta sijaitsee kuvan oikeassa yläkulmassa. Joessa erottuu oikealla myllynpaikat, joiden kohdalla sijaitsee nykyään Vernissa. Vuona 1708 Tikkurilan kyläkeskus sijaitsi jokea pitkin länteen, nykyisen Viertolan alueella. Kartta: Kansallisarkisto.
Vuonna 1713 venäläiset nousivat maihin Helsingin edustalla ja saapuivat pian sen jälkeen Helsingin pitäjään. Kaarle XII oli aiemmin sallinut ja rohkaissut joukkojaan raakaan hävityssotaan venäläisiä vastaan, joten lempeää suhtautumista paikallisväestöön ei ollut odotettavissa. Venäläismiehityksestä tulikin pitkä ja vaikea ja kesti aina vuoteen 1721. Ajanjaksoa kutsutaan isovihaksi.

Kartan tekohetki kuvaa siis varmasti yhtä Vantaan alueen vaikeinta ajanjaksoa. Mutta kartasta käy myös ilmi minkälainen rakenne pitäjässä oli satoja vuosia sitten. Nykyisellä Tikkurilan asemaseudulla ei ollut muuta kuin peltoa ja metsää. Tikkurilan keskusta sijaitsi silloin Viertolassa, paikalla jossa on nykyään Jokirannan koulu. Muita asutuskeskittymiä olivat Fastböle, joka on nykyäänkin samalla paikalla Heurekasta itään, sekä Simonsböle, joka sijaitsi nykyisen Tikkurilan urheilupuiston länsipuolella. Seudun asukasluku nousi tällöin vain muutamaan sataan henkilöön ja vaikeat vuodet varmasti verottivat siitäkin osan. Tätä lukua voi verrata nykyhetken Tikkurilan reiluun 5000 asukkaaseen.

Nykyiselle paikalleen aseman seudun ympäristöön Tikkurila muutti vasta rautatien valmistumisen myötä 1860-luvulla. Tällöin asumistihentymiä rupesi syntymään radan varrelle. Radan varrelle rakennetaan vielä nykyäänkin paljon uusia taloja. Nykyinen Tikkurilan keskus edustaa siis täysin uutta ja erilaista maailmaa kuin aika ennen rautatietä. Vaikka alikulkutunneli onkin nykyään kiireinen ohikulkupaikka, kannattaa taideteoksen luokse aina välillä pysähtyä hetkeksi miettimään, että seudulla on ollut elämää (ja tässä tapauksessa myös kuolemaa) jo kauan sitten.

Andreas Koivisto

Valokuvaa Vantaa: Korso

$
0
0
Korson, kuten niin monen muunkin paikan historia, on oleellisesti riippuvainen sinne johtaneista reiteistä. Korson kohdalla alueen asutuksen kehitys alkoi rautatien rakentamisen myötä, tai oikeastaan vasta muutama kymmentä vuotta Helsinki-Hämeenlinna radan valmistumisen jälkeen. Valmistumisvuodesta 1862 lähtien vuoteen 1886 asti kyseisellä rataosuudella kulki ainoastaan kaukojunia. Yksiraiteiselle pääradalle tarvittiin kuitenkin ohituspaikka, ja Korso ollessaan Tikkurilan ja Keravan välissä valittiin kohtaamispaikaksi. Korson asema mainitaan ensimmäisen kerran junien pysähdyspaikkana Helsingin-Pietarin radan aikataulussa vuonna 1889. Aluksi kyseessä oli vain seisake, jossa junat pysähtyivät satunnaisesti. Säännöllinen aikataulun mukainen liikennöinti aloitettiin vuonna 1890.

Korson vanha asema on yksi Vantaan valtakunnallisesti arvokkaista rakennusperintökohteista. Vanha asemapuisto on pienentynyt alkuaikojensa koosta etenkin Urpiaisentien rakentamisen myötä. Vanha asemarakennus sijoittuu aivan Urpiaisentien läheisyyteen. Nykyinen asemarakennus ei ole alkuperäinen, sillä se poltettiin sisällissodan tapahtumien yhteydessä vuonna 1918 (Lisätietoa: https://tarinasoitin.fi/vantaa1918). Uusi asema rakennettiin palaneen tilalle samana vuonna arkkitehti Thure Hellströmin laatimien mallipiirrosten mukaisesti. Samoin piirustuksin on rakennettu myös Kauhajoen, Teuvan ja Harjavallan asemat. Tehdyistä muutoksista huolimatta rakennuksessa on yhä näkyvillä sen rakennusaikana muodissa olleen jugendin tyylipiirteitä esim. radanvarren päätykolmioiden ristikkokoristeet.

Ylempänä kallion päällä sijaitseva asuinkasarmi on asemarakennusta vanhempi, todennäköisesti alkuperäisen asemarakennuksen aikalainen. Vuonna 1901 valmistuneen rakennuksen suunnitteli rautatiehallituksen yliarkkitehti Bruno Granholm. Rakennuksessa oli alun perin viisi asuntoa. Rakennuksen julkisivujen taidokkaissa ja runsaissa puukoristeluissa näkyy aikakauden uusrenessanssityylin vaikutus (puurakennusten kohdalla puhutaan myös nikkarityylistä tai sveitsiläistyylistä). Asemarakennusten kokonaisuudesta on lisäksi jäljellä talousrakennus, jossa on kaikille huoneistoille tarkoitetut omat varastotilat. Rakennus on ensimmäiseen 1900-luvun vaihteen rakennusvaiheeseen kuuluva. Käyttötarkoituksesta huolimatta tämänkin rakennuksen arkkitehtuuriin on panostettu. Koristeellisia puuosia on ovien vuorilaudoissa sekä päätyräystäiden räystäslaudoissa ja -konsoleissa.

Korson rautatieasema 1979. VKM.

Korson pientaloasutuksen varhaisvaiheista

Junaradan vaikutuksesta Helsingin maalaiskuntaan alkoi 1900-luvun alusta alkaen muodostua pientaloasutusta. Radan varresta palstoitettiin tontteja Helsingissä työssä käyvälle väestölle. Palstoitus kiihtyi 1920-luvulla, muun muassa siksi, että Helsingissä tuli voimaan huoneenvuokrasäätely. Sen seurauksesta pääkaupunkiseudulta toimeentuloa hakemaan tullut työväki muutti enenevissä määrin maalaiskunnan puolelle, myös ihan sen rajaseuduille asti, nykyisen Korson alueelle. Korson nykyinen alue kuului tuolloin Helsingin maalaiskunnan lisäksi osaksi Tuusulaa ja Keravaa.

Helsingin ulkopuolella tonttimaata sai halvemmalla ja rakentamismääräykset eivät olleet niin tiukkoja kuin Helsingissä. Vuonna 1931 lähtien palstoitusta alettiin kontrolloimaan siten, että siitä tuli pyytää lausunto lääninhallitukselta. Tätä ennen valvontaa ei juurikaan ollut. Korsossa palstoitus tapahtui pääasiallisesti nykyisen Korsontien varrella ja sen eteläpuolisella alueella. Siellä on vieläkin jäljellä paljon vuosisadan alkuvuosikymmenten rakennuskantaa.

Korson liikekeskusta

Korson taajama kasvoi nopeasti sotien jälkeen. Etenkin Leppäkorven ja Vierumäen alueille rakennettiin paljon rintamamiestaloja. Väestön lisääntymisen ei noudattanut kuntarajoja ja palveluiden saaminen aiheutti hallinnollisia ongelmia. Kuntaliitoksia harkittiin sekä Tuusulan että Keravan kanssa. Lopulta koko alue päätettiin liittää Helsingin maalaiskuntaan vuonna 1954. Myös oman kunnan perustaminen oli ollut harkinnassa.

Kuntaliitoksen jälkeen Korson alueen rakentamista alettiin suunnitella järjestelmällisesti. Korson keskusta-alueesta suunniteltiin liikekeskustaa ja pääliikennekeskusta, asumista taas ajateltiin keskitettävän enemmän muun muassa Kulomäen, Vierumäen ja Mikkolan alueille. Kaikkiaan ihmisiä ajateltiin sijoittuvan Korson alueelle noin 20 000.

Keskusta-alueen rakentaminen alkoi 1960-luvulla alueen vapauduttua rakentamiskiellosta. Ensimmäisenä isona, ja varsin omaperäisenä, projektina oli Kirkon rakentaminen. Omaperäisen siitä tekee se, että kirkko rakennettiin yhteistyössä seurakunnan ja Kansallis-Osake Pankin kanssa. Arkkitehtina toimi Olli Kuusi. Kirkko vihittiin käyttöön adventtisunnuntaina 1962. Vihkijäisvieraiksi saatiin tasavallan presidenttipari Urho ja Sylvi Kekkonen.

Kirkon naapuritonteille syntyi 1960-luvun aikana liikerakennusten kokonaisuus, jotka ajan arkkitehtonisten ihanteiden mukaan ovat ulkoasultaan selkeitä, matalia ja graafisia. Niissä korostuu vaakalinjat ja laajat yhtenäiset näyteikkunapinnat. Kontrastit korostuvat niin mustavalkoisessa värityksessä kuin raskaiden kattojen ja keveiden seinäpintojen välisissä suhteissa. Nykyiset ikkunateippaukset haittaavat alkuperäisen arkkitehtuurin selkeyden ja kontrastisuuden hahmottamista.

Kirkon yhteyteen rakennettiin seurakuntakeskus ja tuhkahautausmaa vuosina 2000-2002 arkkitehtiopiskelijoiden Jari Frondeliuksen ja Jaakko Kepon suunnitelmien mukaan. Samalla kirkkotila ja liikerakennus uudistettiin. Samoihin aikoihin valmistui kirkkona vastapäätä LUMO:n lukio- ja monitoimitalo, joka on muuttanut alueen mittakaavaa rajusti.

Korson kirkko Merikotkantien ja Korsonpolun (entinen Korsontie) risteyksessä. 1964. VKM.

Villa Sjöberg

Yksittäisistä asuinrakennuskohteista Valokuvaa Vantaa -reitille osuu liikekeskustasta hieman kauempana sijaitseva Villa Sjöberg, joka tunnetaan myös nimellä Villa Korso. Arkkitehti Woldemar Baecmanin suunnittelema, vuonna 1959 valmistunut huvila sijaitsee ankkapuiston laidalla erittäin hienolla paikalla Ruusuvuorenmäen etelärinteellä. Se suunniteltiin Suomen Väri ja Vernissatehdas Oy:n teknisen johtajan asunnoksi. Nimensä rakennus sai ensimmäisen asukkaan mukaan. Tehdas itse sijaitsi Korsossa radan itäpuolella hieman asemakeskuksen eteläpuolella.

Rakennus on suunniteltu paikalleen siten, että sen pitkänomainen rakennusmassa on sijoitettu luonnon muotoja mukailemaan. Ankkalammen puolelle avautuu julkisivun tärkein elementti, pitkä, katettu parveke. Rakennuksen dramaattinen sijoittuminen ja sen hallitut, selkeät linjat sitovat rakennuksen kansainväliseen arkkitehtuurin modernistiseen suuntaukseen. Rakennus huomioitiinkin omana aikanaan niin kotimaisissa kuin ulkomaisissa arkkitehtuurijulkaisuissa.



Villa Sjöbergiä esitellään italialaisessa arkkitehtilehdessä (julkaisuvuosi ei tiedossa). Skannaus kaupunginmuseon arkistossa.
Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon rakennustutkija Susanna Paavola.

Veteraanien lippu jää historiaan

$
0
0
Viime vuoden lopulla Vantaan kaupunginmuseon kokoelmista vastaava intendentti sai puhelun Esko Leinoselta, Vantaan seudun Rintamamiesveteraaniyhdistyksen viimeiseltä puheenjohtajalta. Yhdistystä oltiin lakkauttamassa, ja yhdistyksen lippua sekä lipun mukana kulkevaa lippukirjaa tarjottiin museolle. Nyt lippu on luettelointia, puhdistusta ja pakkaamista vaille valmiina. Mitä tiedämme lipusta tai tästä järjestöstä? Meille rauhan ajan ihmisille asia on kaukainen. Minkälaisia ajatuksia se herättää?

Rintamamiesveteraaniyhdistys perustettiin 6.11.1967 tukemaan sodassa olleitten veteraanien ja heidän perheittensä elämää. Yhdistys järjesti jäsenilleen vuosittain virkistystoimintaa: kokouksia, tarinailtoja, retkiä ja kylpylämatkoja. Myös ulkopuolisille järjestettiin juhlia, tansseja sekä iltamia. Näillä kerättiin varoja yhdistyksen toimintaan. Vuonna 1974 järjestö sai oman lippunsa. Pidettiin juhlallinen lipun naulaamistilaisuus, jossa paikalla olleet jäsenet naulasivat rituaalinomaisesti kukin oman naulansa lippuun. Naulaajat kirjoittivat nimensä nahkakantiseen lippukirjaan, siinä järjestyksessä kuin nauloja naulattiin. Lipulla oli tärkeä symbolinen merkitys. Sitä kannettiin Suomen lipun rinnalla  itsenäisyyspäivänä, kaatuneitten muistopäivänä, hautajaisissa ja muissa arvokkaissa tilaisuuksissa.

Viime sotien veteraanien määrät ovat vähentyneet eikä järjestötoiminnalle ole enää ollut jatkajia. Lippukirjan sivut ovat jääneet tyhjiksi. Lipun historia on arvokas, ei vain veteraaneille ja heidän omaisilleen, vaan myös kaikille meille. Tarinaa sen taustalla ei sovi unohtaa. Lipun ja lippukirjan tarina jatkukoon tästä lähtien museon kokoelmissa. 

 
Puhdistuksen, luetteloinnin ja valokuvauksen jälkeen lippu pakataan ja asetetaan säilytykseeen museon kokoelmatiloihin. Oikealla lippukirja, jossa lipunnaulaajien nimet. Kuvat Mikaela Ihander / VKM

Lippu odottaa nyt pakkaamista kokoelmatiloissa. Tarkastelemme pöydälle levitettyä lippua konservaattorin kanssa. Se on sininen, villakankainen ja mitoiltaan 110 x 145 cm. Lippu on kiinnitetty 46 naulalla puiseen tankoon, jonka yläpäässä on messinkinen koriste. Keskellä lippua on Rintamaveteraaniliiton logo, jossa on valkoinen maapalloa kuvaava symboli, ja sen päällä V- kirjain, jonka toinen sakara muodostaa soihdun, toisen päällä on sotilaslakki. Logon molemmilla puolin on kaksi valkoista kolmisakaraista merkkiä. Mitä ne merkitsevät? Rintamalinjaako vai jotain estettä? Ne eivät aivan aukene meille. Lipun alareunassa lukee Vantaan seudun rintamamiesveteraanit ry. Vasemmassa yläkulmassa on Vantaan entinen lohenpyrstölogo. Sekin jo historiaa. Kuten tämä lippukin.

Näillä tiedoin lippu jää historiaan, museon kokoelmiin. Voimme vain toivoa, että jatkossa sotia ei sodittaisi, veteraaneja ei tulisi, ei meillä Suomessa eikä muuallakaan. Rauhan lippu liehukoon, nyt ja tulevaisuudessa. Hyvää veteraanipäivää!




Seppeleenlasku Ruskeasannan sankarihaudalle itsenäisyyspäivänä 6.12.1977 Kuva Foto Mannelin  / VKM

Anna-Reetta Rikala

Vantaan muinaisjäännökset kartalle

$
0
0
Vantaan uutta yleiskaavaa varten tarvitaan monenlaisia selvityksiä. Yksi näistä selvityksistä on kaupunkisuunnittelun yhdessä kaupunginmuseon kanssa teettämä arkeologinen inventointi. Inventoinnissa selvitetään missä kaikkialla Vantaalla vielä on jäänteitä muinaisista asukkaista ja heidän asuin- ja toimintapaikoistaan. Minut palkattiin työtä varten projektitutkijaksi. Inventointi alkoi jo syksyllä 2017 ja on nyt huhtikuun alusta jatkunut täydellä tohinalla.

Kivikautinen liuskenuolenkärki Sotungin Sepänmäestä. Kuva: Petro Pesonen/Vantaan kaupunginmuseo.

Kaikki Suomen muinaisjäännökset on lueteltu Museoviraston ylläpitämässä muinaisjäännösrekisterissä. Vantaalta merkintöjä on jo ennestään tässä rekisterissä yli 300 ja inventoinnin edetessä lukumäärä tulee vain kasvamaan. Suurin osa kohteista on kivikautisia asuinpaikkoja (n. 9000-1500 eaa) sekä historiallisen ajan kylätontteja ja kulkuväyliä.

Keväisen luonnon ihmeitä. Kuva: Petro Pesonen/Vantaan kaupunginmuseo.

Inventointia kannattaa tehdä vuodenaikojen sallimien reunaehtojen mukaan ja niinpä syksyn ja kevään inventoinnissa on keskitytty kynnettyihin peltoalueisiin, joita Vantaalla on eniten Seutulan-Riipilän-Luhtaanmäen ja Sotungin seuduilla. Ennestään tuntemattomia kivikautisia asuinpaikkoja onkin kertynyt parinkymmenen maastopäivän aikana jo yli 20 kpl, suurin osa niistä Seutulan ja Luhtaanmäen pelloilta, jossa on jo ennestään paljon kohteita. Asuinpaikat löytyvät kynnetyltä pellolta helposti, sillä maanmuokkaus on nostanut esineitä maan pintaan. Helpoiten erottuvat valkeat kvartsi-iskokset, joita on lähestulkoon aina kivikautisilla asuinpaikoilla, sillä kvartsista on tehty pientyökaluja isommista mukuloista iskemällä.

Pelloille on hukattu kaikenlaista myöhempinäkin aikoina. Kuva: Petro Pesonen/Vantaan kaupunginmuseo.

Kylätonttien ja tielinjausten osalta turvaudutaan vanhaan kartta-aineistoon, jota on kertynyt 1600-luvun lopulta lähtien erilaisissa maanmittaustoimituksissa. Näistä saadaan selville 1600-1700 -lukujen asutusten paikat, mutta varhaisemman jo kadonneen asutuksen jäänteet on etsittävä muualta. Autioituneista talonpaikoista voi maastossa olla jäljellä vielä tulisijan kumpu, matala kivijalka tai kellarikuoppa. Muutamia talon jäännöksiä inventoinnissa on jo löytynyt, mielenkiintoisin Simonsillasta Kylmäojan varrelta. Vielä on selvittämättä minkä ikäinen talonpohja on.

Inventointi jatkuu koko vuoden ajan yhdessä Vantaan historiallisen ajan teiden inventoinnin kanssa, josta enemmän syksyn blogissa.

Petro Pesonen
Viewing all 129 articles
Browse latest View live