Muistaakseni


Kehyksissä uudet liinat vanhoin kuvioin. Kuva Pekka Heiskanen.

Håkansbölen kartanon kokoelmiin kuuluvat tekstiilit ajoittuvat useille vuosikymmenille, sillä kartano oli saman perheen asuntona lähes sata vuotta. 1900-luvun alkuun eli jugendaikakaudelle ajoittuvia tekstiileitä kokoelmissa on säilynyt muutamia. Jugendin aikana tekstiilit olivat tärkeä osa sisustuksia ja niitä suunnittelivat aikakauden johtavat arkkitehdit ja suunnittelijat. Mallit ja kuviot jugendin tekstiileissä olivat innovatiivisia; inspiraatiota haettiin esimerkiksi kasvi- ja hyönteismaailmasta.

Håkansbölen pöytäliinoista kaksi on tekstiilisuunnittelija Ilona Jalavan suunnittelemia. Ne on julkaistu vuosina 1911 ja 1912 mallisalkuissa Kodin Käsityöt I ja II. Jalava julkaisi 1900-luvun alusta aina 1930-luvulle asti merkittävän määrän kirjontamalleja aikakauslehdissä sekä omissa mallikansioissaan. Hänen jugend-aiheiset mallinsa olivat hyvin suosittuja. Kirjontamallien mukana jugendtyyli saavutti lähes jokaisen kodin, vaikka muuten sisustuksia ei olisi ollut mahdollista uudistaa uuden tyylin mukaisiksi.

Håkansbölen iäkkäät liinat ovat kuluneet käytössä. Kirjontalankojen värisävyt ovat hyvin haalistuneet. Alkuperäisen väriloiston voi kuitenkin havaita tekstiilin nurjalta puolelta, tai esimerkiksi päärmekohdista tai kohdista, joissa langat on solmittu tai useita lankoja on päällekkäin. Alkuperäisiä liinoja ei kuntonsa puolesta voi asettaa näytteille tai palauttaa kartanoon ja siksi niistä päätettiin teettää toisinnot. Ensimmäinen askel oli materiaali- ja värianalyysien tekeminen Metropolian. Työmenetelmät tutkittiin konservaattorin työnä ja liinoista tehtiin mallit ja työohjeet.

Janica ja Isabella jäljentävät kuviota. Kuva Karola Asplun

Kirjontatyön toteuttivat sotunkilaiset käsityöharrastajat Isabella Palokas, Åsa Palokas, Janica Hindle sekä Karola Asplund. Naiset kuuluvat sotunkilaiseen käsityökerhoon Handarbetets Döttrar. Kerhon kymmenkunta jäsentä ovat kokoontuneet erilaisten käsitöiden merkeissä jo vuodesta 2004. Säännöllisten kokoontumisten lisäksi naiset tekevät retkiä messuille ja myyvät tuotoksiaan myyjäisissä, esimerkiksi Håkansbölen kartanolla Kartanon joulu-tapahtumassa.

Isabella, Åsa, Janica ja Karola lähtivät innolla mukaan liinaprojektiin. Osalle kirjojista kartano oli myös tuttu paikka. Sotungin kylän ja kartanon asukkaiden välillä on ollut historian saatossa tiivis yhteys.

Åsa, Janica, Karola ja Isabella kirjomassa. Kuva Inka Keränen.

Valmiit kirjotut liinat on tarkoitus ottaa käyttöön kartanolla kunhan sisätilat saadaan kuntoon. Ennen sitä liinat olivat osa museon World Design Capital-vuoden Upea Håkansböle –hanketta, jossa ne olivat esillä näyttelyssä Jugendhelmi Håkansböle Tikkurilan Designikkunassa (kuva blogikirjoituksen alussa). Tämän jälkeen liinat tulevat esille kartanolla 16. joulukuuta 2012 Kartanon joulu–tapahtumassa.

Inka Keränen

Håkansbölen kokoelmista vastannut
Vantaan kaupunginmuseon amanuenssi

Kirkko rakennettiin Asematien varteen,
vastapäätä kaupungintaloa

Tikkurilan seurakunnat, suomen- ja ruotsinkielinen, ottivat vastaan arkkitehtien Kalle ja Leena Niukkasen suunnitteleman Tikkurilan työkeskuksen rakennuksen marraskuussa 1956, tupaantuliaisia vietettiin ensimmäisenä adventtina ja vuodenvaihteessa oli vihkiäistilaisuuksien vuoro. Työkeskuksen ja sen kirkkosalin vihkiminen suoritettiin kahteen kertaan, suomeksi ja ruotsiksi 30.12.1956. Suomenkielisen vihkimisen suoritti Tampereen piispa Elis Gulin, ruotsinkielisen jumalanpalveluksessa vihkiäisjuhlallisuuksia johti piispa G.O. Rosenqvist.

Paikalla suomenkielisessä tilaisuudessa oli myös lehdistön edustaja; Helsingin Ympäristölehti uutisoi 600-päisen juhlayleisön antaneen kiittäviä lausuntoja kauniista työntuloksesta.

Tikkurilan työkeskuksen rakennuttaminen on osa maassamme 1950- ja 1960-luvuilla vallinnutta tapaa rakentaa kirkkorakennuksen sijaan julkinen, monikäyttöinen tila. Tällä haluttiin painottaa kirkon sosiaalista vastuuta.Työkeskus tunnetaan nykyisin paremmin nimellä Tikkurilan kirkko. Keskus valmistui pariksi Asematien vastapäätä sijaitsevalle kaupungintalolle. Rakennusten myötä Tikkurilaan sijoittui silloisen Helsingin maalaiskunnan, nykyisen Vantaan, hengellinen ja maallinen keskus. Kunnan aiempi keskus Malmi oli jouduttu luovuttamaan Helsingille suuren alueluovutuksen yhteydessä 1946, ja tämä pakotti tekemään päätöksen uudesta kunnan keskuksesta. Rakennukset ovat 1950-luvulta ainoat tähän päivään saakka säilyneet julkiset rakennukset. Niillä on merkittävä kaupunkikuvallinen ja rakennustaiteellinen arvo.

Tikkurilan kirkko on harjakattoinen ja torniton. Muodoltaan se on suorakaide. Osa tiloista sijaitsee kellaritasossa. Kirkon pilari-palkkirunko on betonia ja sen julkisivut ovat puhtaaksimuurattua tiiltä. Kirkon sisätilat ovat matalia, eteisaulaa ja kirkkosalia lukuun ottamatta. Kirkon rakennusmateriaaleina on punatiilen lisäksi käytetty lasia ja puuta. Arkkitehdit ovat suosineet niitä, koska materiaalit ovat kestäviä ja arkisen kauniita. Julkisivusuunnittelun esikuvana ovat olleet vanhat punatiiliset kirkot. Kellotapuli kirkon yhteyteen valmistui 1969.

Rakennuksessa on tehty korjaus- ja muutostöitä vuosina 1974 - 1975. Perusteellisemmin se korjattiin vuosina 1979 - 1980 arkkitehti Pauli Halosen suunnitelmien pohjalta. Korjaustöiden jälkeen seurakuntasali vihittiin uudelleen kirkoksi 7.9.1980. Muutostöistä huolimatta rakennuksen 1950-luvun luonnetta on säilynyt, arkkitehtuuriltaan merkittävämpiä ovat sisääntulo/porrashuone, aula, kirkkosali ja pieni kappeli.

Vantaan seurakunnat ovat käynnistäneet 2000-luvun aikana kaksi purkamiseen tähtäävää hanketta. Ensimmäinen oli vuonna 2004, jolloin Vantaan kaupunginmuseo, Museovirasto, Uudenmaan ympäristökeskus ja kaupungin rakennusvalvonta suhtautuivat hankkeeseen kielteisesti. Toinen hanke käynnistyi joulukuun alussa 2012, jolloin Vantaan seurakuntien yhteinen kirkkoneuvosto päätti purkaa kirkon ja rakentaa tilalle uuden.

Ilmakuva 1960-luvulta.

Purkuhanke ei kuitenkaan etene näin suoraviivaisesti, sillä Tikkurilan kirkko on suojeltu 24.10.2011 hyväksytyssä asemakaavassa. Suojelu oli voimassa jo edellisessä, vuoden 1987 asemakaavassa. Suojelumääräyksen mukaan kirkkoa ei saa purkaa. Korjaus- muutos ja lisärakennustoimenpiteiden tulee olla sellaisia, että kirkkorakennuksen historiallinen ja kaupunkikuvan kannalta merkittävä luonne säilyy. Julkisivussa tulee vaalia alkuperäisiä rakennusosia ja julkisivukorjauksissa käyttää alkuperäisiä tai niitä vastaavia materiaaleja. Rakennuksen historiallisen arvon säilyttämiseksi tulee korjaustöissä vaalia alkuperäisen kirkkosalin ja pääsisäänkäynnin alkuperäistä tilarakennetta ja alkuperäisiä tai niitä vastaavia materiaaleja.

Purkaminen vaatisi kaupunginvaltuuston tekemän kaavamuutoksen. Vantaan kaupunginmuseon oikeus toimia kulttuuriympäristöviranomaisena Vantaalla perustuu yhteistyösopimukseen Museoviraston kanssa.

Jaana af Hällström

Joulu lähestyy ja samalla kesän Mårtensbyn kaivausten jälkitöiden loppu rupeaa jo häämöttämään. Näyttää siltä, että raportti valmistuu heti ensi vuoden alkupuolella. Tosin kaikkia analyyseja ei aineistolle ole vielä tehty ja konservoinnin kanssa on ollut ongelmia kun Kansallismuseon konservointilaitoksella on niin paljon ruuhkaa, etteivät pysty enää vastaanottamaan lisää esineitä konservoitaviksi. Mutta tämäkin asia varmasti ratkeaa ensi vuoden puolella. Esinelöydöt ovat kuitenkin kaikki luetteloitu, samaten kuin luuaineisto ja palaneet savet sekä tiilet.

Luut ja palanut savi sekä tiilet muodostivat jälleen ylivoimaisesti suurimman löytöaineiston Mårtensbyn kaivauksilla. Jälkitöiden aikana on aina jännä avata kesän luu- ja tiilipusseja ja katsoa mitä niistä löytyy, siis sen lisäksi mitä pusseissa lukee. Tavaraa löytyy kaivauksilla paljon ja etenkin sateisina ja mutaisina päivinä savien ja luiden joukkoon saattaa eksyä yllätyksiä, jotka paljastuvat vasta sitten kuin pussien sisältöä ruvetaan putsaamaan. Tänäkin vuonna savien ja tiilien joukosta löytyi mielenkiintoisia keramiikka astioiden kappaleita ja luiden joukosta löytyi ainakin yksi luuesineen katkelma, jota joku Lillaksen tilalla oleskellut oli joskus koristanut kaivertamalla siihen erilaisia kuvioita.

Lillaksen talon kellarirakenteen tiilistä ainoastaan kaksi nurkassa näkyvää tiiltä olivat säilyneet alkuperäisillä paikoillaan.

Tiililöytöjen määrästä kertoo tiilien yhteenlaskettu paino, joka oli reilu 1800 kiloa. Kaikkia tiiliä ei tietenkään

otettu talteen ja suurin osa poistettiin jo kentällä ja toinen osa jälkitöissä sen jälkeen kun ne oli punnittu. Suuresta tiilimäärästä uskalsimme tehdä rohkean päätelmän, että tutkimamme asuintalon kellarirakenteella on saattanut joskus olla tiiliset seinät. Kun pääsimme kellarin pohjalle, siinä oli kaikista tuhansista tiilistä säilynyt jopa kaksi alkuperäisellä paikallaan. Aikamoinen tuho oli siis käynyt tämän tiilirakenteen kohdalla. Tosin emme vielä ehtineet tutkia kellaria kokonaisuudessaan, joten voihan olla että ensi kesänä löydämme pari muutakin paikallaan olevaa tiiltä.

Tiilistä valikoitiin kokoelmiin talletettaviksi esimerkiksi sellaisia tiiliä, joissa oli havaittavissa jotakin hienoa muotoilua tai erikoisia painanteita. Monessa tiilessä erottui erilaisten kasvien painanteita, jota vasten tiilet olivat painautuneet kun niitä oli kuivatettu auringossa ennen polttoa. Joissakin tiilissä erottui myös jälkiä eläimistä. Viime vuonna kaivausten luiden joukosta löytyi kissan luita, nyt tiilissä erottui myös kissantassun painanne. Toisessa tiilessä oli hiukan isompi tassunjälki, enkä koiran jättämä jälki.

Mårtensbystä löytyneessä tiilessä etualalla erottuu kissantassupainanne.

Meillä rupeaa siis olemaan aika vankkaa todistusaineistoa siitä, että Lillaksen tilalla on 1600-luvulla ollut kissoja. Ei ehkä kovin yllättävää. Eikä yllätä sekään, että tutkimamme talon kellarista löytyi jyrsijöiden kalloja, ehkä rotan luita (tämä varmistuu kun luututkija katsoo luita ensi keväänä). Mutta vaikka aineiston joukossa onkin paljon odotettuja asioita, on mielestäni jotenkin hirveän jännittävää päästä niin konkreettisesti kiinni menneisyyden ihmisen arkipäivään ja elinympäristöön. Arkeologian kautta pääsee tosi lähelle aivan tavallista ihmistä. Saa hypistellä hänen valmistamiansa tai omistamiansa esineitä, ihastella hänen rakastamansa lemmikin tassunjälkiä ja tonkia hänen jätteitään. Tämä on jotakin aivan muuta kuin lukea kuninkaista ja aatelisista historiankirjoissa. Vaikka sekin on tietysti kiinnostavaa…

Andreas Koivisto

Ville Seuri väitti pääkirjoituksessaan 12.2.2013, että museoväki pelkää lapsia (linkki kirjoituksen lopussa). Mielipiteensä hän perusteli sillä, että Helsingin kaupunginmuseon Lasten kaupunkia ja Helsingin Eläinmuseota lukuun ottamatta Seuri ei ole käynyt Suomessa muissa museoissa, joissa lasten annettaisi koskea esineisiin, leikkiä ja peuhata. Tämä on varmasti totta.

Unohdetaan kuitenkin hetkeksi museoiden väitetty suhtautuminen lapsikävijöihin ja mietitään, miten lapset suhtautuvat museoihin. Onko lapselle jännittävää se, että joka paikassa täytyy leikkiä ja askarrella ja touhuta? Vai onko sittenkin kiinnostavaa löytää paikka, jossa pätevät eri säännöt kuin kotona, päiväkodissa tai alakoulussa? Haluaako lapsi todella leikkiä vanhan esineen kopiolla vai nähdä vitriinissä ihan oikean esineen, joka on vanhempi kuin mummin papan äiti?

Lapselle on ihan luonnollista, ettei kaikkiin esineisiin saa koskea. Jos ollaan kaupan lasiosastolla, purkutyömaalla tai eläintarhassa, silloin katsotaan vaan, ei kosketa. Koskemiskielto on ongelma aikuiselle, joka on sitä mieltä, että hän kyllä osaa käsitellä hauraitakin tavaroita rikkomatta. Ja vaikka kaikkien muiden ihmisten puhtaallakin iholla on rasvaa, hänen käsistään ei takuulla tartu esineeseen mitään, jos ihan vähän vaan hipaisee.

Museonäyttelyissä huomattavasti tavallisempaa onkin nähdä lapsen raahaavan perässään kyllästyneitä aikuisia kuin toisin päin. Lapsilla kyllä riittää ihmettelemistä vasuissa, kauhtanoissa ja jakkaroissa, jollaisia näkevät ensi kertaa elämässään. Lippua ostaessaan vanhemmat selittävät vaivautuneina, että pakko oli nyt tulla käymään museossa, kun meidän lapsi oli käynyt täällä koulun kanssa ja vaati päästä uudestaan.

Jos lapsella on museossa tylsää, se johtuu harmillisen usein siitä, että aikuisella on tylsää. Lapsi kysyy: ”Äiti, mikä toi on?” Ja äiti vastaa: ”En mä tiedä. Joku pytty.” Tästä lapsi vähitellen, kymmenien innostuneiden kysymysten ja tympeiden vastausten jälkeen oppii, ettei museoissa ole mitään kiinnostavaa. Lopulta aikuiseksi kasvettuaan hän päätyy vaatimaan museoihin enemmän tekemistä.

Olen samaa mieltä Seurin kanssa siitä, että museoiden kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota toiminnallisuuteen. Useimmat Suomen museot ovat näin jo tehneetkin. Lakataan kuitenkin käyttämästä lapsia verukkeena. Museoissa haluavat koskea, kokeilla ja leikkiä aikuiset, joilla ei ehkä ole siihen muuta tilaisuutta, kun kaikki puuhamaat ja peuhulat on suunniteltu lapsille.

Anni Rissanen
museoassistentti

Linkki Seurin tekstiin: http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Miksi+museov%C3%A4ki+pelk%C3%A4%C3%A4+lapsia/a1360559912248/

Nyt kun viime kesän Vantaan Mårtensbyn Lillaksen kaivaukset on saatu kansien väliin raporttiin voi taas todeta, että kuvamme Vantaasta ja historiasta yleensä on jälleen rikkaampi. Kun kirjoitettujen historiallisten lähteiden määrä ei valitettavasti kasva enää kuin ani harvoin ja sattumien kautta, niin arkeologisia kohteita on vielä tutkimatta paljon. Ja usein niistä paljastuu jotakin uutta ja mielenkiintoista, joka antaa uusia näkökulmia historiaan.

Ainakin sen on huomannut, että menneisyyden yhteisö ei ollut lainkaan niin nurkkakuntainen kuin annettiin ymmärtää ainakin minun nuoruudessani. Mårtensbyn Lillaksen kaivauksilla sen on huomannut erityisen selkeästi kun olemme päässeet tutkimaan 1500-luvun lopulta 1700-luvulle ajoittuvia kerroksia. Löytöaineistossa oli merkkejä laajoista ja pitkäaikaisista kontakteista ympäri Itämeren alueen.

1500-luvulla Kölnissä tai Frechenissä valmistetusta partamiehenkannusta löytyi useita paloja Lillaksen kaivauksilla. Kuva Pekka J. Heiskanen.

Kaivausten näyttävimpiin löytöihin kuuluva, 1500-luvun puolivälissä Kölnissä tai Frechenissä valmistettu, niin sanottu Partamiehen kannu, on hyvä esimerkki ainakin esineiden liikkuvuudesta. Samoilla seuduilla on valmistettu myös 1300-luvulta peräisin oleva niin kutsuttu Jacoba kannu, jonka sirpale niin ikään löytyi Lillakselta. Mielestäni on huikea ajatella miten laajasti esineet oikeasti ovat liikkuneet ja miten kauan. Aina kivikaudesta asti esineitä on liikkunut kaupan myötä todella pitkiä matkoja. Yllä mainitut löydöt osoittavat esimerkiksi näyttäviä kivisaviastioita tuodun Reininlaaksosta tänne pohjolaan monen sadan vuoden ajan. Kaupan välittäjinä tänä aikana toimivat Hansan kauppiaat.

1300-luvun Siegburgissa valmistettu Jacoba-kannu. Lillakselta löytyi osa kannun suupalaa. Piirros Elina Terävä / kuva Pekka J. Heiskanen.

Hansakaupan myötä Itämeren ympäristössä oli olemassa kauppaverkosto, jota pitkin kauppatavara liikkui. Samoja kauppareittejä ovat varmasti käyttäneet hyväksi myös useat ihmiset. Hyvä esimerkki on 1500-luvulla Pernajan Torsbyn kylästä maailmalle lähtenyt Mikael Agricola, joka muun muassa opiskeli Wittenbergin yliopistossa ja oli kuningas Kustaa Vaasan lähettämän valtuuskunnan mukana Moskovassa neuvottelemassa rauhasta Ruotsin ja Venäjän välillä.

1600-luku oli sitten Ruotsin valtakunnassa suurvalta-aikaa, jolloin ruotsalaiset muun muassa kävivät sotia ympäri Eurooppaa. Sotajoukkojen mukana liikkui paljon ihmisiä ja niiden joukossa oli myös Ruotsin Itämaan Helsingin pitäjän, eli nykyisen Vantaan asukkaita. Tätä kautta pitäjään on kulkeutunut sekä esineitä että kokemuksia vieraista maista ja kulttuureista.

Lillakselta löytyneitä pronssi-ikoneita. Ikonit kuvaavat Pyhää Nikolaosta. Vasemmanpuoleisessa ikonissa Nikolaoksen vasemmalla puolella on Pyhä Tihon ja oikealla puolella Pyhä Menas. Murtuneen ikonin sivuilla on Kristus ja Jumalanäiti. Kuva Pekka J. Heiskanen.

Partamieskannun lisäksi Mårtensbysta on löytynyt monia muitakin kauempaa tuotuja esineitä. Kaksi muuta esimerkkiä ovat Venäjän alueella valmistetut pronssi-ikonit, jotka kuvaavat matkailijoiden pyhimystä, Pyhää Nikolaosta. Kuten yllä on käynyt selväksi, ne eivät välttämättä ole merkki ortodoksisen uskonnon harjoittamisesta tilalla, vaan saattavat yhtä hyvin olla matkamuistoja. Toisaalta Lillakselta on myös löytynyt luultavasti 1600-luvulta peräisin olevia helmiä, joista ainakin osa voisi olla peräisin rukousnauhasta. Mikäli kyseessä on rukousnauhan helmiä, on kyseessä puolestaan katolinen perinne. Ovatpa esineet olleet osana uskonnon harjoittamista tai ei, sekä ikonit että mahdollinen rukousnauha edustavat kulttuurin monimuotoisuutta ja kertovat selvästi, että Lillaksen asukkaat eivät todellakaan olleet mitään nurkkakuntaisia ihmisiä. He ovat varmasti olleet hyvin perillä siitä mitä heidän ympärillään ja muualla maailmalla tapahtuu. Tai jos nyt ei maailmalla, niin ainakin Euroopassa.

Andreas Koivisto

Kirkonkyläprojekti on edennyt talven mittaan, ja tällä hetkellä on päästy vaiheeseen, jossa loppukesästä toteutettavia arkeologisia kaivauksia valmistellaan kuumeisesti. Kenttätöiden esivalmistelujen ohella olemme kuitenkin ehtineet myös käydä läpi hieman Kirkonkylää koskevia 1600-luvun oikeudenkäyntipöytäkirjoja, ja näin vapun kunniaksi on ehkä hyvä nostaa niiden joukosta esiin vauhdikas tapaus, joka muistuttaa hyvin liiallisen juhlimisen vaaroista.

Vuoden 1624 talvikäräjillä käsiteltäväksi otettiin tapaus, joka oli saanut alkunsa vain muutamia päiviä aiemmin Erik Bossmanin talossa Kirkonkylässä. Erikin luona oli vietetty kosteaa iltaa, ja paikalla olivat olleet ainakin sotilaina leipänsä ansaitsevat veljekset Claes ja Peer Mortensson Tolkinkylästä sekä Jacob Mickilsson ja Jöns Andersson Ylästöstä. Ilta oli sujunut rauhallisesti siihen saakka, kunnes Jöns yritti lähteä kotiin pienen koiransa kanssa. Koska miehen kädet alkoivat tässä vaiheessa iltaa jo lipsua, pääsi koira kuitenkin karkuun. Koirajahdin lomassa Claes menetti hermonsa, ja alkoi solvata Jönsiä.

Jönsin ja Claesin välinen sanailu päättyi lopulta siihen, että miehet päättivät siirtyä pihamaalle tappelemaan – toki juotuaan ensin vielä hieman paloviinaa lämmikkeeksi helmikuun pakkasia vastaan. Onneksi maantiellä käyty tappelu ei taistelijoiden väsyneen kunnon vuoksi ehtinyt erityisen vaaralliseksi edes siitä huolimatta, että Peer oli lainannut veljelleen miekkaa. Itse asiassa miekka putosi miehen kädestä ensimmäisellä lyönnillä, mikä päätti tappelun alkuunsa.

Talvinen kuva Kirkonkylästä vuonna 2013. Nykyään kylässä enää harvoin törmää miekoin varustettuihin sotamiehiin.

Valitettavasti tapahtumat eivät kuitenkaan päättyneet tähän, vaan yhtäkkiä paikalle ilmestyi Thomas Simonsson Hanabölestä. Thomas alkoi haastaa riitaa tappelupukareiden kanssa, mikä sai jo kerran lumihangessa jäähtyneet tunteet kuumenemaan uudestaan. Tajutessaan jäävänsä alakynteen Thomas pakeni Hindrik Anderssonin taloon, ja muut lähtivät takaa-ajoon vahvistettuina lähistöltä löydetyllä vänrikki Johan Hinderssonilla ja tämän sotamiehillä.

Kyseisenä helmikuun iltana koko Kirkonkylä näyttää olleen täynnä sotaväkeä iltaa viettämässä, sillä kun takaa-ajajat saivat lopulta murrettua Hindrik Anderssonin oven, kävi ilmi että myös tämän tupa oli täynnä sotaväkeä. Ilta päättyikin joukkotappeluun, jonka ruumiilliset ja aineelliset vahingot listattiin pari päivää myöhemmin oikeudenkäyntipöytäkirjassa: tuvan puolustajilta oli viety yksi miekan huotra vöineen sekä kaksi ketunnahkaista hattua. Lisäksi paikallaolijoilla todettiin eritasoisia haavoja ja mustelmia. Kaikkein huonoimmin kävi kuitenkin Jöns Anderssonille. Vaikka hän oli selvinnyt maantiellä käydystä tappelusta vammoitta, oli Claes Mortensson käyttänyt tuvan sekasortoa hyväkseen ja lyönyt Jönsiä päähän niin, että tämä makasi nyt kuoleman kielissä.

Oikeus totesi Claesin syylliseksi tekoon ja vangitsi tämän. Sekä Jönsin että Claesin myöhemmät vaiheet jäävät tuomiokirjoissa hämärän peittoon, mutta myöhemmistä oikeusjutuista käy ilmi, ettei kyseessä kuitenkaan ollut viimeinen kerta kun liiallinen ilonpito on Kirkonkylässä päättynyt kyyneliin. Onneksi tuomiokirjat eivät kuitenkaan kuvaa pelkästään menneitä ikävyyksiä, vaan ne tarjoavat myös Kirkonkylän osalta erinomaisen lähdekokonaisuuden kylän asukkaista ja heidän elinympäristöstään.

Tuuli Heinonen

Lillaksen kenttätutkimukset päättyivät toistaiseksi toukokuun lopulla 2013. Kentällä ehdittiin kolmen kesän aikana olla yhteensä neljä kuukautta, joten paikka ehti tulla tutuksi. Siksi olo olikin hiukan haikea, kun jouduin hyvästelemään kyläkumpareen. Haikeutta kuitenkin helpottaa se, että Lillakselta on saatu kokoon huikean hieno tutkimusaineisto. Odotan sormet syyhyten että pääsen tutkimaan sitä tarkemmin ja myös julkaisemaan aineistoa.

Edellisinä vuosina olimme löytäneet pääosin 1500-luvun lopulta 1700-luvulle ajoittuvia rakenteita ja esineitä. Tänä vuonna ylimpänä toivomuslistalla oli, että löytäisimme Lillaksesta jotakin vanhempaa, oikeasti keskiajalle ajoittuvaa. Aiemmilta vuosilta olimme löytäneet yksittäisiä vanhempia löytöjä sekoittuneista kerroksista, joten viitteitä vanhemmasta oli olemassa. Saimme kuitenkin odottaa aina kaivausten viimeiseen viikkoon ennen kuin lopulta saavutimme keskiajan. Ennen sitä olin jo ollut heittämässä pyyhettä kehiin sen asian suhteen.

Göran Bonden avain on paljastumassa maakerroksien alta. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Lopulta löysimme keskiaikaisia rakenteita kahdelta eri kaivausalueelta. Viime vuonna tutkitun 1600-luvun kellarin vierestä tuli esiin vielä vanhempi kellarin osa, jonka päältä löytyi ruotsalainen kolikko 1500-luvun alusta. Loogisesti ajateltuna kellarin pitäisi siis olla kolikkoa vanhempi, eli 1400-luvun lopulta tai 1500-luvun alusta. Tämä on Göran Bonden aikaa, joten todennäköisesti löysimme juuri hänen kellarinsa. Kellarista ei tavattu paljon löytöjä, mutta iso avain saatiin kuitenkin talteen. On kutkuttavaa ajatella, että Göran itse olisi joskus avannut ja lukinnut ovia löydetyllä avaimella.

Kuvassa etualalla laakakiven ympärillä on Lillaksen vanhin uunirakenne. Takana nurkassa on toinen hiukan uudempi uuninpohja. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Luultavasti vielä kellaria vanhempi rakenne löytyi Lillaksen mäen juurelta, josta tavattiin ainakin neljä tai viisi enemmän tai vähemmän päällekkäistä rakennuksen pohjaa. Käyttövaiheita oli vielä tätäkin enemmän, sillä rakennuksia oli maakerrosten perusteella korjailtu ja paranneltu välissä. Alin löydetty uunin ja rakennuksen pohja saattaa olla hyvinkin vanha, sillä edellinen alueelta löydetty ajoittava löytö oli 1500-luvun lopulta ja se löytyi useita maakerroksia uunin yläpuolelta.

Göran Bonden kellarissa mitataan maan taustasäteilyä, jotta termoluminesenssi-ajoituksen laskutoimitus saadaan tehtyä oikein. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Kuten vanhaan uuniin liittyvät maakerrokset, myös muut 1500-lukua vanhemmat kerrokset olivat hyvin vähälöytöisiä. Esineitä tältä ajalta saatiin talteen todella harvakseltaan. Saman asian huomasimme myös tutkiessamme Gubbackan kylätonttia aiemmin. Keskiaika ja siihen liittyvät löydöt näyttävät siis kirjaimellisesti olevan kiven alla. Niiden löytäminen vaatii pitkäjänteistä työtä ja monien erilaisten näytteiden analysointia. Saammekin jäädä odottamaan talveen ennen kuin tutkimamme rakenteiden tarkempi ikä selviää. Rakenteista on otettu näytteeksi palaneita kiviä, joita voidaan ajoittaa termoluminesenssi-menetelmällä sekä hiilinäytteitä, joita ajoitetaan radiohiilianalyysilla. Jännitettävää siis vielä riittää!

Andreas Koivisto

Tänään olen käynyt viemässä maanäytteitä kasvijäänneanalyysiin, puunäytteitä lajitunnistukseen ja kiviä ja hiiliä ajoitettaviksi. Samalla hain viime vuosien löytöjä konservoinnista. Jo tämä pieni kierros osoittaa, että arkeologisissa kaivauksissa on kyse paljon muustakin kuin pelkästä kaivamisesta ja löytöjen talteenotosta. Arkeologiset kaivaukset ovat lopulta hyvin monitieteisiä projekteja.

Historiallisen ajan kaivaukset, joita olemme Vantaan kaupunginmuseon kanssa viime aikoina tehneet aika paljon, aloitetaan käymällä läpi historiallinen lähdeaineisto. Tällöin etsitään kohdetta kuvaavia vanhoja karttoja ja maakirjoja sekä mahdollisia muita lähteitä, kuten oikeusasiakirjoja. Ennen kaivausten aloittamista voidaan myös kokeilla erilaisia maahan kajoamattomia menetelmiä. Näistä olemme Vantaalla kokeilleet maatutkaa ja maan magneettisuuden mittaamista. Nämä menetelmät voivat parhaassa tapauksessa paljastaa maan alla piileviä rakenteita ja antaa vinkkejä mistä kannattaa kaivaa.

Ennen Mårtensbyn kaivauksia vuonna 2011 paikalla tehtiin maatutkausta. Kuva Andreas Koivisto.

Itse kaivausten aikana otetaan löytöjen lisäksi talteen erilaisia maa- ja ajoitusnäytteitä. Maanäytteistä etsitään pääosin kasvijäänteitä, mutta onpa niistä paljastunut myös esimerkiksi pienen pieniä kuonapisaroita, jotka kertovat raudanvalmistuksesta näytteenottopaikalla. Samoin maanäytteistä saattaa löytyä pieniä luita, jotka ovat olleet niin pikkuruisia, että ovat menneet kaivauksilla käytetyn seulan läpi. Harvoissa tapauksissa maanäytteistä löytyy jopa hyönteisten jäänteitä. Hyönteisiä tutkii entymologi, joka osaa kertoa olosuhteista, joissa hyönteiset viihtyvät ja sen avulla voidaan rekonstruoida löytöpaikan vanhaa ympäristöä.

Mikroskooppikuva Gubbackan maanäytteestä löydetuistä kasvijäänteistä. Kuva Santeri Vanhanen.

Kaivauksilta löytyneet luut lähtevät osteologin eli luututkijan analysoitaviksi. Hän tunnistaa luut lajilleen. Lisäksi hän etsii luista teurasjälkiä tai merkkejä sairauksista. Luut voivat kertoa myös iästä ja koosta. Lisäksi luissa voi olla jyrsimisen merkkejä, mikä kertoo luiden löytöpaikalla olleen rottia tai muita jyrsijöitä. Luut kertovat muun muassa mitä eläimiä ihmiset ovat pitäneet ja metsästäneet.

Kaivauksilla pitää myös osata mitata. Arkeologien pitää siis hallita vähintään maanmittauksen perusteet, jotta saadaan talletettua löytöjen sijaintitiedot ja kaivausalueiden tarkat sijaintitiedot. Ilman sijaintitietoja löydöt ovat nimittäin arvottomia arkeologeille. On hyvin tärkeää, että löydöt voidaan liittää johonkin tiettyyn ilmiöön tai maakerrokseen. Vain siten ne voivat kertoa paikasta tarinaa. Löydöt pitää myös tunnistaa. Suurin osa kaivausten löydöistä on aikanaan poisheitettyjä tai rikkoutuneita esineitä, joista on jäljellä vain pieni osa alkuperäisestä esineestä. Kaivausten jälkeen menee paljon aikaa, kun selvitetään mistä esineestä oikein on kyse.

Kaivausalueet mitataan yleensä paikalleen takymetrin avulla. Kuva Andreas Koivisto.

Ajoitusmenetelmistä olemme Vantaalla soveltaneet monia erilaisia, eniten kuitenkin radiohiilimenetelmää, joka mittaa hiilen radioaktiivista isotooppia C-14. Tämän lisäksi olemme tehneet jonkin verran termoluminesenssiajoituksia kaivauksilta löytyneistä kivistä. Tässä ajoituksessa voidaan mitata se aika, mikä on kulunut siitä, kun kivi on viimeksi ollut kovassa kuumuudessa. Toisin sanoen esimerkiksi uunissa sijainneet kivet voivat kertoa siitä koska uuni on viimeisen kerran lämmitetty. Kolmas ajoitusmenetelmä, mitä olemme käyttäneet, on dendrokronologinen ajoitus. Siinä puun vuosirenkaita vertailemalla saada tarkka vuosiluku puun kaatamisajankohdasta.

Tästä blogista tuli ehkä hiukan pidempi kuin muut kirjoittamani tekstit. Tämä kertoo vain siitä, kuinka monen eri alan asiantuntijat oikeastaan osallistuvat kaivausten analysointiin ja kuinka monesta pienestä palapelin palasesta menneisyys oikein koostuu. Näistä paloista voi sitten lähteä rakentamaan mahdollisimman monipuolista kuvaa menneisyydestä. Ja palojen kokoaminen ja yhdistäminen se vasta jännää onkin!

Andreas Koivisto

Kirkonkyläprojektin uutisia! Nyt voit kuulla museon tutkimusprojektista ja arkeologisista kaivauksista paikan päällä, Helsingin pitäjän kirkonkylällä. Tiistaina 20.8. klo 15.30 järjestämme yleisöopastuksen arkeologisilla kaivauksilla. Kierros alkaa Pyhän Laurin kirkkoaukiolta. Opastuksella tutustutaan kaivausalueeseen ja alustaviin tutkimustuloksiin kaivausten johtajan, arkeologi Andreas Koiviston johdolla. Tapahtuma on maksuton.

Helsingin pitäjän kirkko mainitaan historiallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1401. Kylä on kuitenkin tätä vanhempi ja on perustettu viimeistään ruotsalaiskolonisaation aikaan 1300-luvun alussa, luultavasti jo tätä aiemmin. Oletetaan, että kylä olisi alun perin sijainnut eri paikalla kuin nykyään. Tutkimukset keskittyvät nykyisen pappilan alueelle.

Marjo Poutanen

Valkokankaasta vasemmalle

Vantaan kaupunginmuseon draamaopastuksella Kino Hertaksen persoonallinen paikannäyttäjä*) johdattaa kävijät 50-luvun elokuvamaailmaan. Elokuva-Aitta -lehden ahkerana lukijana hän on lupautunut vastaamaan muutamaan toimittajamme esittämään kysymykseen.

Kuva: Marjo Eerikäinen,
Vantaan kaupunginmuseo

Mitä pidätte työstänne Kino Hertaksen penkkityttönä?

- Tämä platsarin työ on eri kivaa, en milloinkaan kyllästy, vaikka joudunkin katsomaan saman filmin useaan kertaan. Kun jotakin kuvaa on esitetty pidempään, olen oppinut repliikit melkein sanatarkasti ulkoa. Haluatteko kuulla esimerkiksi Ansa Ikosen ja Joel Rinteen puhelinkeskustelun elokuvasta ”Tyttö kuunsillalta”?

Kiitos, ei tällä kertaa. Onko Tyttö kuunsillalta lempielokuvanne?

- Se on hyvä, mutta kyllä minä sittenkin pidän enimmin komediasta. Eräs suosikeistani on ”Radio tulee hulluksi”, jossa Hanski Häyrynen esittää toimittaja Toivo Teräsvuorta, joka joutuu erehdyksessä mielisairaalaan, jossa…

Niin, muistamme kaikki varmasti tämän Matti Kassilan ohjaaman elokuvan vuodelta 1952. Mitä uutta elokuvaa suosittelisitte?

- Tällä hetkellä meillä pyörii Kuriton sukupolvi, sattumalta sekin on Kassilan elokuvia. Se on ollut erityisesti nuorison suosiossa, kun siinä soi rokkarolli, mutta kyllä se sopii vanhemmillekin katsojille, onhan siinä sentään Tauno Palo pääosassa. Hän on aina niin hurmaava!

Entä kuka naisnäyttelijöistä on mielestänne paras?

- Voi, on niin paljon hyviä naisnäyttelijöitä. Helena Karaa pidän kuitenkin esikuvanani. Hänhän työskenteli lipunmyyjänä Turun Kino-Palatsissa, mistä hänet löydettiin elokuvaan. Ikävä että hän joutui lopettamaan uransa muutama vuosi sitten.

Oletteko kenties itsekin haaveillut filmitähden urasta?

- Kukapa nuori tyttö ei olisi, mutta minä olen kyllä haaveillut siitä aivan erityisesti. Tiedätte varmaan, että Mailis Vaajakin työskenteli paikannäyttäjänä ennen elokuvauraansa.

Jos pääsisitte mukaan filmiin, kenen ohjaajan kanssa tahtoisitte työskennellä?

- Tämä olikin kiperä kysymys, sillä enhän minä tietysti vielä tunne ketään ohjaajaa henkilökohtaisesti. Valentin Vaala löytää usein uusia elokuvakasvoja teatterimaailman ulkopuolelta, joten varmaan se olisi hän. Jos kuitenkin saisin itse valita, niin Matti Kassilan kanssa kuuluu olevan miellyttävä työskennellä. Hän on oikein tunnettu herrasmiesmäisistä otteista.

Kiitos haastattelusta, päästämme teidät nyt palaamaan työnne pariin.

Haastattelija: Anni Rissanen
Näyttely Matti Kassila - ohjaaja omalla maallaan avautuu 4.9.2013.
Opastusvaraukset 09 8392 8689

*) Paikannäyttäjien työstä:

”Paikannäyttäjät ovat vahtimestarin apulaisia ja tämän määräämisvallan alaisia. Näyttäessään yleisölle paikkoja, on paikannäyttäjän tehtävä tämä huolellisesti, sillä ketään ei saa jättää epätietoiseksi, missä hänen paikkansa lopullisesti on. Varsinkin sen jälkeen, kun valot on sammutettu, on valvottava, ettei asiakkaita jätetä pimeässä hapuilemaan löytääkseen istumasijan.

Sisävalvonta on paikannäyttäjän tärkeimpiä velvollisuuksia paikannäyttötyön väliajoilla. Toisen paikannäyttäjistä tulee aina olla katsomon puolella esitystä seuraamassa. Jos ääni ei ole normaali tai jokin muu epäkohta ilmenee, on paikannäyttäjän tästä heti ilmoitettava vahtimestarille, joka vuorostaan ryhtyy toimenpiteisiin vian korjaamiseksi.

Jos vahtimestarilla on käytettävissään vain yksi paikannäyttäjä, on tälle liian rasittavaa olla koko ajan esitystä seuraamassa. Tällöin on paikannäyttäjän oltava näyttämön puolella ensimmäisen näytöksen ajan sekä jokaisen seuraavan näytöksen alkuesitystä seuraamassa aina siihen saakka, kunnes ei yleisöä enää k.o. näytökseen katsota tulevan. Vahtimestarin ja paikannäyttäjän on kuitenkin säännöllisin väliajoin käytävä näyttämön puolella tarkistamassa, että esitys sujuu asianmukaisesti.

Aikana, jolloin paikannäyttäjä ei suorita sisävalvontaa eikä näytä paikkoja, toimii hän teatterin juoksupoikana tai -tyttönä sekä suorittaa muita pikkutehtäviä vahtimestarin määräysten mukaisesti.”

Lähde: Sinervä, Onni 1939: Elokuvateatterin henkilökunnan tärkeimmät tehtävät. Yleisöpalvelu ja sen merkitys. s. 13–14, 16–17

Kirkonkylän kaivaukset on saatu päätökseen ja nyt ollaan turvallisesti takaisin toimistossa löytöjen ja kaivauskarttojen kanssa. Sää kohteli meitä pääosin erittäin hyvin, ainoastaan muutama rankempi sadepäivä hankaloitti hiukan tekemistä. Kirkonkylää ei kirkkomaata lukuun ottamatta ollut tutkittu ennen juuri ollenkaan arkeologisesti, joten tämä ensimmäinen kenttäkausi sujui pitkälle Kirkonkylän maanalaisiin kerroksiin tutustuen.

Aamutuimaan otettu kuva Pappilan alapuolella olevasta koeojasta. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Uuteen kohteeseen tutustuminen on aina haastavaa, sillä etukäteen ei todellakaan voi tietää mitä sieltä maan alta tulee paljastumaan. Onko myöhempi maankäyttö tuhonnut kaikki vanhat kiinnostavat maakerrokset vai onko paikalla ylipäätään ollut ihmistoimintaa? Näitä kysymyksiä jouduimme pohtimaan ensimmäisen viikon aikana kun emme oikein löytäneet mitään merkittävää. Kylmän hiki rupesi jo nousemaan pintaan, kun ainoat löytömme neljän ensimmäisen päivän aikana olivat 1950-luvulla puretun talon jäänteet. Onneksi löysimme viikon lopuksi kuitenkin uunin jäänteet, jotka eivät näkyneet missään historiallisissa kartoissa.

Avasimme koeojan uunin viereen ja laajensimme siitä myöhemmin kaivausalueen uunin ympärille. Toisen koeojan avasimme uunin länsipuolelle. Löysimme kaivausalueiltamme useita eri rakenteiden osia. Uunin lisäksi löysimme esimerkiksi rakennusten kivijalan osia, puupaaluja ja puulattian jäänteet. Rakenteet tulivat kuitenkin esille niin kapealta alueelta ja hyvin hajanaisesti, että meille jäi vielä epäselväksi minkä ikäinen mikäkin rakenne on ja miten ne liittyvät toisiinsa. Toiveena siis on, että voisimme ensi vuonna laajentaa tutkimusaluetta ja tutkia tarkemmin ja laajemmin löytämiämme rakenteita.

Rakenteiden ympäriltä löysimme esineitä, jotka ajoittuvat 1300-luvun lopulta 1600-luvulle. Tämä sopii hyvin yhteen karttatietojen kanssa, sillä historiallisilla kartoilla, jotka kuvaavat tutkimusaluettamme vuodesta 1699 eteenpäin, löytyneiden rakenteiden paikalla näkyy pelkkää peltoa, niittyä tai puistoa. Onko paikalla mahdollisesti sijainnut vanha pappila, joku muu kylän yksittäistila vai ehkä vanha kyläraitti monine tiloineen? Näitä asioita on hauska miettiä, mutta varmaa vastausta on tällä hetkellä mahdoton saada.

Arkeologit löysivät myös jälkiä muutaman kymmenen vuoden takaisesta juhlinnasta Kirkonkylässä. Onkohan pappilan puistossa harrastettu pussikaljottelua enemmänkin? Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Vaikka kaivauspaikalla ei olekaan karttojen mukaan sijainnut rakennuksia vuoden 1699 jälkeen, löytyi kaivauksilla kuitenkin merkkejä myös myöhemmistä ajoista. Löysimme esimerkiksi tinasotilaan, jollaisilla pappilassa asunut kirkkoherran poika myönsi lapsuudessaan leikkineensä. Toinen moderni löytö oli kuoppaan haudattu Sokoksen muovipussi, jossa oli 1970–80-lukujen tienoilta olevia oluttölkkejä. Tällaisiakin voi siis löytää pappilan edustalta. Kukaan ei tosin vielä ole myöntänyt juoneensa ja sitten haudanneensa tölkit.

Andreas Koivisto

Jo useamman vuoden ajan kaupunginmuseon museolehtori on vieraillut vantaalaisissa vanhainkodeissa, hoitokodeissa ja päiväkeskuksissa, mukanaan pari matkalaukullista kuvallisia, esineellisiä ja tarinallisia muistoja menneiltä vuosikymmeniltä. Matkalaukkujen sisältö koostuu lähinnä 1940-50-lukujen kodeissa tyypillisesti olleista asioista, niistä jotka ovat tuttuja monille tämän päivän seniori-ikäisille heidän omasta nuoruudestaan. Esineet eivät ole museoesineitä vaan juuri tätä tarkoitusta varten hankittuja käyttötarvikkeita: villalangan vyyhdityspuu, kalaverkon paikkauspuikula, kalossit, filmitähtikortit, tulitikkuaskien keräilyvihko ja monia muita mummolan ullakon aarteita.

Vierailut ovat olleet antoisia molemmin puolin. Näyttelytuokiot on useimmiten järjestetty pienryhmille yhteiseen ruokailu- tai oleskelutilaan. Laukut avataan ja niiden sisältö asetellaan nähtäville. Muistoja on jaettu yhdessä ja monenlaisia keskusteluja on virinnyt. Erilaisia arkielämän valokuvia ja esineitä katsellessa, tunnustellessa ja niistä puhuessa, yhteinen keskustelu on toisinaan siirtynyt lähempiin henkilökohtaisiin muistoihin, kuten vaikkapa paikkakunnan työpaikkoihin. Joskus kuullaan muistoja paikkakunnan postista, apteekista ja kamferinkäytöstä tai siitä, kuinka nuori morsian sai valita itselleen lahjaksi työantajan valikoimista, Tikkurilan Silkiltä, mieluisan hääpukukankaan. Mukavaa on myös arvoitusten, kiiltokuva-muistovihkojen runojen, sanontojen tai luonnon ennusmerkkien muistelu.

Mieleenpainuvin kokemus museon työntekijän näkökulmasta lienee liki 100 vuotiaan rouvan kohtaaminen. Museon Liisa-nukkea sylissä pidellessään hän alkoi kertoa, kuinka sai oman ensimmäisen nukkensa vasta 17-vuotiaana. Kauan kaivatun nuken saaminen oli aiheuttanut liki jo aikuiseksi ehtineelle tytölle itkuisan tunnemyrskyn, josta äitinsä oli häntä torunut. Liikuttavan tarinan lisäksi merkittävää tapahtuneessa oli se, että rouva ei ennen tätä ollut kyennyt tuottamaan ymmärrettävää puhetta enää moneen vuoteen. Konkreettinen nuken sylissä pitely sai hänet puhumaan tuossa hetkessä jälleen.

Ruokaan liittyviä tarinoita on kauppavalokuvia katsellessa kuultu monia. Kuinka 1940- luvunlapsuudesta on jäänyt mieleen erityisen hyvä tappajaiskeiton liemi, jota teurastuspäivän kunniaksi tuoreesta riiputtamattomasta lihasta keitettiin. Tai kuinka entinen maalaistalon emäntä silmäilee kiinnostuneena 1952 vuoden Kotiliettä, jossa kerrotaan ”Kuinka katat kauniisti sekä omille että olympiavieraille”. Kahvimyllyn kammen kääntäminen jauhaa papujen hyvän aromin ilmoille ja kahvipakettien keräilykorttien selailu tuo tuttuuden ilmeitä kasvoille.

Pienissä ryhmissä seurustelu, vanhojen tuttujen esineiden ja kuvien toimiessa virikkeinä, on jokaisella mahdollisuus kertoa arvokkaita omia muistojaan. Se, että muut ryhmäläiset sekä museon opas ovat tarinoista kiinnostuneita, voi olla henkilökohtaisesti hyvinkin merkityksellistä. Oppaan roolissa tunnen monesti olevani mukana oppijana ja saavani kuulla kiinnostavaa kokemustietoa oikeasti eletystä, isovanhempien aikaisesta elämästä.

Marjo Eerikäinen
Museolehtori

Kuvat VKM

Lokakuussa Vantaalta löytyi uusi ennestään tuntematon historiallinen kylätontti. Tontin löytyminen oli erinomainen esimerkki arkeologin työn monipuolisuudesta. Arkeologit ovat yleensä moniosaajia, jotka hallitsevat vähintään perusteet monista eri tieteenaloista. Yksi arkeologien perustyötehtävistä, joka vaatii hyvää karttojen lukutaitoa, geologisten prosessien tuntemista sekä vanhojen historiatietojen tulkitsemista, on uusien arkeologisten kohteiden inventointi.

Ylästöstä löytynyt autiotontti niin kuin se oli lokakuussa 2013. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Inventointi on parasta tehdä joko myöhään syksyllä tai aikaisin keväällä, kun runsas kasvillisuus ei peitä maan pintaa. Tällöin pystyy maanpinnalta havaitsemaan parhaiten erilaisia kuoppia tai kasoja, jotka ovat syntyneet ihmistoiminnan seurauksena. Eri aikakauden kohteita etsitään yleensä eri paikoilta, mutta usein tulee todettua, että hyvä talonpaikka on ollut hyvä talonpaikka sekä kivikaudella että keskiajalla ja on monesti sitä nykyäänkin.

Keskiaikaisia muinaiskohteita etsitään usein vanhojen karttojen avulla. Uuttamaata ja Vantaan aluetta kuvaavat vanhimmat kartat ovat usein 1600-luvun lopulta tai 1700-luvun alusta. Moni kylä oli tuolloin ainakin suunnilleen samalla paikalla kuin keskiajalla. Pitää kuitenkin muistaa, että juuri 1600-luvun lopulla Suomea kohtasi suuret kuolonvuodet. Kylmien säiden ja katovuosien aikana 1695–1697 arvioidaan menehtyneen jopa kolmasosa Suomen väestöstä. Koska suurin osa vanhimmista kartoista on tehty juuri tämän jälkeen, iso osa vanhasta asutuksesta on ollut autiona eikä se suoraan näy kartoissa.

Tarkkasilmäinen lukija huomasi varmasti, että kirjoitin ettei asutus näy suoraan kartoissa. Tämä tarkoittaa, että jotkut paikat löytyvät vasta mutkan kautta ja vanhoja karttoja tulkitsemalla. Tässä hommassa on tärkeä osa käsialojen tulkitsemisella ja kartanpiirtäjän kirjoittaman tekstin ymmärtämisellä. Esimerkiksi ruotsinkielen sana ”öde”, joka tarkoittaa autiota, voi kertoa paikalla olleen autioituneen tilan. Myös peltokuvioita kannattaa tarkastella. Jos karttaan on merkitty suuret peltoalueet, mutta ei mitään asutusta niiden väliin, kannattaa harkita maastokäyntiä, etenkin jos nimistökin antaa siitä viitettä.

Vuoden 1699 kartta, jossa autiotontin alue erottuu joen yläpuolella kahden pellon väliin jääneellä kumpareella. Kartta Samuel Broterus 1699/Kansallisarkisto.

Vantaan Ylästöstä löytyi syksyllä 2013 autioitunut kyläpaikka juuri tällä tapaa. Vanhasta vuoden 1699 kartasta havaittiin Österåker (Itäpelto) ja Västeråker (Länsipelto) -nimiset pellot. Niiden välissä ei kuitenkaan ollut mitään asutusta, mikä herätti tutkijan mielenkiinnon. Itä- ja länsipellon välissä olikin pieni pellosta kohoava saareke, josta maastokäynnin yhteydessä löytyi matalia kumpareita. Kumpareet voivat olla vanhojen asuintalojen uunien pohjia, mutta varmasti asia selviää vasta jos paikkaa joskus tutkitaan arkeologisin kaivauksin.

Vaikka nyt eletäänkin jo joulukuun alkua, soveltuu ajankohta, kiitos etelän lumettoman sään, vielä arkeologiseen inventointiin. Päivät vain jäävät hiukan lyhyiksi, sillä muinaisjäännöksiä on hankala havaita otsalamppujen valossa.

Andreas Koivisto

Kansatieteellinen tutkimus ja perinteenkeruu tuovat useimmille mieleen muistikirja kädessä kulkeneet harmaapartaiset herrasmiehet, jotka havainnoivat kansallispukuihin sonnustautuneiden maalaisten elämää. Sellaista kansatieteellinen tutkimus saattoi olla vuosikymmeniä sitten.

Kaupungistuvassa Suomessa kansatieteilijöiden katseet ja kiinnostuksen kohteet suuntautuivat vähitellen maaseudusta kaupunkiin ja nykyajan ilmiöiden tutkimukseen. Ennen niin tavalliset maaseudun kylätutkimukset ovat tänä päivänä äärimmäisen harvinaisia. Vantaan kaupunginmuseon Helsingin pitäjän kirkonkylää tutkiva hanke on siksi aivan erityinen.

Kirkonkylän raitti kesäisenä päivänä 2013. Kuva Riina Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Erityislaatuinen on myös tutkimuskohteena oleva Kirkonkylä. Se on maalaismaisen ilmeen säilyttänyt kylä keskellä suurkaupungin sykettä. Keskiajalla perustettu kylä on strategisen sijaintinsa takia ollut vuosisatojen ajan laajan alueen keskus. Rautatien rakentamisen myötä Helsingin pitäjän keskus siirtyi vähitellen Tikkurilan suunnalle ja Kirkonkylä jäi syrjäseuduksi. Rakennuspaine on ollut voimakasta kylän ympärillä ja Tuusulantie, lentokenttä sekä Kehä III ovat lohkoneet palasia kylästä. Pitäjän vanhan keskuksen ydinalue on kuitenkin säilynyt suurten valtateiden kainalossa.

Kylää ei tietenkään voi tutkia ilman sen asukkaiden suostumusta ja yhteistyöhalua. Kirkonkyläläiset ovat avanneet ovensa tutkijoille ihailtavan avoimesti. Kyläläisiä on haastateltu ja vanhoja valokuvia on taltioitu. Kyläläisiä on haluttu osallistaa tutkimuksen tekoon mahdollisimman paljon. Koko työtä ohjaa kyläläisistä koostuva toimikunta, jonka mielipiteitä ja ehdotuksia on kuunneltu. Kyläläiset ovat itse halunneet, että tutkimuksessa nostetaan esiin historiantutkimuksen usein unohtamat naiset ja lapset sekä arkielämä.

Helsinge gymnasiumin oppilaat kartoittamassa kasveja Kirkonkylässä. Kuva Maria Koivisto/Helsinge skola och gymnasium.

Kylän asukkaat, koululaiset ja harrastusryhmät ovat osallistuneet tutkimuksen tekoon monin eri tavoin. Koululaisille on kerrottu projektista, Kyrkoby skolan oppilaat ovat tehneet pienoismalleja kylän taloista ja Helsinge skolan lukion oppilaat ovat tutustuneet kylään kasvikartoittajina. Kylästä tehtävän lastenkirjan kuvaukset toteutettiin tiiviissä yhteistyössä kyläläisten kanssa. Yhteistyötä tehdään partiolaisten kanssa ja Marttojen avulla kerätään talteen kylän vanhoja ruokareseptejä.

Kirkkomaan aidalla kuvattiin syksyllä 2013 lastenkirjaa. Kuva Riina Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Nykytutkijoilla on käytettävissään harvinaisen hyvä vertailuaineisto kylän kehityksestä. Kirkonkylä on ollut säännöllisesti arvovaltaisten tutkijoiden mielenkiinnon kohteena. Gabriel Nikander on tutkinut kylän taloja 1900-luvun alussa, Ilmar Talven johdolla kylä oli perinteisen kylätutkimuksen kohteena 1950-luvun lopulla. 1970-luvulla Bo Lönnqvist suoritti kylässä perinteenkeruuta.

Projektiin liittyy myös kylän mailla tehdyt arkeologiset kaivaukset. Vuoden 2014 lopussa päättyvän projektin lopputyönä syntyy kaksikielinen historiateos, lastenkirja ja verkkonäyttely. Kirkonkylän tutkimuksen etenemistä voi seurata projektin facebooksivuilta osoitteesta www.facebook.com/Kirkonkyla.

Riina Koivisto

Vantaalla tehdään parhaillaan uraauurtavaa keramiikkatutkimusta. Ensimmäiset tulokset tutkimuksista on juuri julkaistu tuoreessa Historiallisen aikakauskirjan numerossa 4/2013. Tutkimuksessa käsitellään keskiaikaisilta kohteilta löydettyä punasavikeramiikkaa, jota tarkastellaan SEM-EDS-menetelmällä, eli pyyhkäisyelektronimikroskooppianalyysillä. Analyysin on tehnyt Elisabeth Holmqvist-Saukkonen ja sen avulla on saatu lupaavia tuloksia punasaviastioiden valmistuksessa käytetystä materiaalista, valmistusalueesta ja teknologiasta.

Vantaan Gubbackan kylätontilta löytynyt pala punasavikeramiikkaa, joka analysoitiin SEM-EDS-menetelmällä. Kuva Pekka J. Heiskanen/Vantaan kaupunginmuseo.

Punasavikeramiikka vastaa lähinnä kukkaruukuissa nykyään käytettyä keramiikkaa. Keskiajalla dreijavalmisteisia vedenpitäviksi lyijylasitettuja punasaviastioita käytettiin yleisesti esimerkiksi ruoanvalmistuksessa. Ruokaa valmistettiin niin sanotuissa kolmijalkapadoissa, joita lämmitettiin avotulen tai kuumien hiilien päällä. Punasaviset astiat ovat yleisin Suomen keskiaikaisilla kohteilla esiintyvä keramiikkatyyppi. Tästä huolimatta kyseessä on vaikeasti tulkittava ja vähän tutkittu löytömateriaali.

Astioiden valmistusmenetelmä oli suhteellisen helppo omaksua ja astioita valmistettiin yleisesti ympäri Euroopan. Tämän takia arkeologien on ollut vaikea nähdä punasaviastioiden sirpaleissa ajallista tai alueellista eroa. Vantaan kaupunginmuseon pilottiprojektissa keramiikkoja on tutkittu pyyhkäisyelektronimikroskoopilla. Sen avulla selvitetään keramiikan kemiallista koostumusta, mikrorakennetta ja teknologiaa. Esineiden valmistustekniset ominaisuudet ja alkuainepitoisuudet antavat viitteitä niiden valmistusalueista ja tämän tiedon avulla voidaan kartoittaa yhteisöjen välisiä kontakteja ja kauppasuhteita.

Analyysissa verrattiin Vantaan Gubbackan ja Espoon Mankbyn keskiaikaisilta kylätonteilta ja Tallinnan keskiaikaisista kaupunkikerrostumista löydettyjä punasaviastioiden palasia. Aineistossa pystyttiin tunnistamaan koostumuksellisia ja teknologisia eroja eri palojen välillä ja muodostamaan paloista erilaisia ryhmiä niiden ominaisuuksien perusteella. Analyysituloksen sekä muun arkeologisen todistusaineiston perusteella ryhmien pääteltiin ilmentävän sekä kotimaista tuotantoa että tuontiesineistöä. Tuontiastiat on esimerkiksi saatettu tuoda Gubbackaan Tallinnan kautta, sillä Gubbackasta löytyneet ja tuontiastioiksi tulkitut palat muistuttavat Tallinnasta analysoituja verrokkeja.

SEM-BSE-mikroskooppikuvia punasavikeramiikan poikkileikkauksista. Kuvissa päällimmäisenä näkyy lyijylasitekerros. Vasemmalla olevissa, nk. kotimaisen ryhmän paloissa näkyy lasitteen epätasaisuus ja oikealla olevissa tuontiastioiden ryhmässä lasitteen pintaa rikkova runsas hiekkasekoite. Kuva Elisabeth Holmqvist-Saukkonen.

Punasaviprojekti sai alkunsa Vantaan ja virolaisen Padisen kunnan välisen EU-projektin aikana vuonna 2011 ja tuloksia esiteltiin ensimmäisen kerran 2012 Helsingissä järjestetyssä kansainvälisessä EAA-kokouksessa (European Association of Archaeologists, katso blogikirjoitus vuodelta 2012). Projekti on nyt saamassa jatkoa kun Svenska kulturfonden myönsi sille avustuksen. Uuden avustuksen myötä on tarkoitus analysoida muutama pala lisää Tallinnasta sekä ottaa mukaan sirpaleita Turusta sekä Vantaan Mårtensbysta. Näistä tutkimuksista pyritään myös julkaisemaan tuloksia kunhan ne ensin valmistuvat. Projektityöryhmässä on itseni ja analyysin tekijän, Elisabeth Holmqvist-Saukkosen lisäksi mukana myös Riikka Väisänen.

Andreas Koivisto

Näkymätön purkkapallo lentää ilmassa kimeän äänen saattelemana. Sen nappaa kiinni iäkäs rouva ja heittää eteenpäin nuorukaiselle, jota ei tunne. Molemmat hymyilevät. Vaikka kymmenkunta eri-ikäistä naista ja miestä yhtäkkiä kuvittelevat heittelevänsä purkkapalloa vuonna 1957, ei paikka ole Houruniemen mielisairaala. Kyseessä on Matti Kassila – ohjaaja omalla maallaan -näyttelyn draamaopastus Kino Hertaksen paikannäyttäjä Hilma Kaarnekorven johdolla.

Valkokankaasta vasemmalle -draamakierroksen koki näyttelyn aikana 23 ryhmää. Suurin osa opastetuista oli koululaisia, mutta mukaan mahtui myös työ- ja harrastusryhmiä sekä kaikille avoimia yleisöopastuksia. Nyt – näyttelyn sulkeuduttua – on aika paljastaa, millaista oli esiintyä Hilman puvussa.

Kiharat

Hilman frisyyri oli olennainen osa 50-luvun vaikutelmaa. Pyörittelin sormikiharat aina edellisenä iltana kosteisiin hiuksiin, kiinnitin ne pinneillä ja annoin kuivua yön aikana. Aamulla poistin pinnit ja availin kiharat. Kun hiuksiin suihkutti riittävästi lakkaa, ne pysyivät edustavina parikin päivää. Vaikka kampauksen teko oli melko työlästä, auttoi se Hilman rooliin siirtymisessä.

Univormu

Paikannäyttäjän univormu oli kasattu kirpparilöydöistä. Myyjän mekkoon kiinnittämässä pahvilapussa luki: ”seilorimekko, pienennetty n. kokoon 38”. Alkujaan leningin on valmistanut Kati-Myynti Oy kokoon 46. Pienennys oli toteutettu sen verran huolettomasti, että sain askaroida ompelukoneen kanssa muutaman tovin, ennen kuin sain mekon näyttämään hyvältä. Se ei kuitenkaan tuntunut koskaan mukavalta päällä, sillä kangas on jotain keinotekoista hiostavaa materiaalia. Mekon hyvä puoli oli, että siinä tarkeni lyhyistä hihoista huolimatta myös talvella.

Paikannäyttäjän univormuun on yleensä kuulunut koppalakki tai ryhdikäs pillerihattu. Oikeanlaista päähinettä ei kirpputoreilta löytynyt, mutta ”T:mi Katri Hellman, om. Maija Paju, Tampere” -merkkauksella varustettu naisten pieni musta hattu toimi hyvänä korvikkeena. Kun kokonaisuuden täydensi mustilla korkokengillä ja valkoisilla hansikkailla, oli yleisvaikutelma asiakaspalautteesta päätellen riittävän aito.

Rannekello

Opastuksia pitäessä täytyy seurata ajan kulumista, jotta kierros etenee siinä tahdissa kuin on sovittu. Eräs kokenut kollega neuvoi, että oppaalla täytyy aina olla rannekello, sillä kännykän vilkuilu kesken kierroksen ei ole kohteliasta. Hilman tapauksessa rannekello kuului itsestään selvästi myös 50-luvun ajankuvaan.

Aika oli Hilmalle aina vähän ongelmallinen käsite. Koko opastus perustui siihen, että ryhmäläiset olivat Hilman mielestä tulleet elokuvateatteriin aivan liian aikaisin. Hyvänä asiakaspalvelijana hän alkoi kuitenkin johdattaa joukkoa elokuvasaliin – ja onnistui käyttämään tähän aikaa noin puoli tuntia, koska innostui matkan varrella puhumaan kaikesta elokuviin ja elokuvanäyttelemiseen liittyvästä.

Hilma eli vuodessa 1957, joten hän ei tiennyt mitään asioista, jotka olivat tapahtuneet tämän jälkeen. Hilman pelasti monesta hankalasta tilanteesta se, että hän eli puolittain elokuvien maailmassa, ja ”elokuvissahan voi tapahtua mitä tahansa”. Niinpä hän ei juuri hämmentynyt, jos joku asiakkaista puhui oman menneisyytensä mutta Hilman tulevaisuuden asioista. Hilma kyllä ihmetteli niitä ja vertasi omaan kokemusmaailmaansa.

Elokuvateatterin henkilökunnan käsikirja

Paikannäyttäjän työnkuva oli määritelty Onni Sinervän kirjoittamassa ”Elokuvateatterin henkilökunnan tärkeimmät tehtävät. Yleisö ja sen merkitys” -kirjasessa. Taiteellisena ihmisenä Hilman oli kuitenkin vaikea noudattaa annettuja ohjeita, joten hän saattoi esimerkiksi järjestää ihmiset jonoon, vaikka se kuului oikeasti vahtimestarin tehtäviin. Tämän hän kuitenkin muisti aina myös rehellisesti tunnustaa. Yleensä ihmiset sanoivat saaneensa hyvää palvelua, vaikkei kaikki mennytkään ihan käsikirjan mukaan.

Keräilykuvat

Henkilökuntakäsikirjan välissä Hilma säilytti keräilykuvia näyttelijöistä. Ihanat nuoruudenkuvat Ansasta ja Taunosta hän näytti aina myös asiakkaille. Vanhemmille sukupolville kuvat toivat mieleen muistoja, mutta koululaisille suomifilmien tähdet olivat usein tuntemattomia. Siksi oli tärkeää esitellä heidät oikein kuvien kanssa.

Elokuva-Aitta -lehdet

Elokuva-alan tietämyksen lisäksi koko Hilman yleissivistys perustui suurelta osin Elokuva-Aitta -lehtiin. Hilman englanninkielisten nimien ääntämys noudatti Elokuva-Aitan tarjoamia lausumisohjeita. Lehdistä hän sai myös tietää 50-luvun muoti-ilmiöistä ja ajankohtaisista henkilöistä. Elokuva-Aitat olivatkin Hilman kalliita aarteita. Asiakkaat saivat kyllä selata lehtiä, mutta Hilma vaati käsittelemään niitä varovasti ja keräsi ne aina huolellisesti takaisin.

Draamaopastusta käsikirjoittaessani luin tietysti muutakin kuin elokuvalehtiä. Suurin osa tiedosta ei koskaan päätynyt opastukseen, mutta ne vaikuttivat varmasti Hilman hahmon taustalla. Monet Hilman parhaista jutuista olivat peräisin Kari Uusitalon mainioista kaskukokoelmista. Hilma tietysti väitti hauskojen tapausten sattuneen itselleen tai tuttavilleen, kuten kaskuja kerrottaessa kuuluukin.

Näyttelyn esineet

Hilmalle rakkaimpia esineitä näyttelyssä olivat nimikirjoituksilla varustetut valokuvat Taunosta, Jussista ja Jopista, kuvasuurennos Kurittomasta sukupolvesta, filmitähtien keräilyvihkot sekä tietysti elokuvateatterin konehuoneen ja elokuvasalin esineistö. Paras kaikista oli kuitenkin ”löytötavarakaappi”.

Kaapin saimme lainaksi Espoon kaupunginmuseolta, ja täytimme sen kirpputoreilta löytyneillä 50-luvun tyylisillä asusteilla ja esineillä. ”Kino Hertakseen unohtuneilla tavaroilla” Hilma kertoi leikkivänsä salaa aina silloin, kun vahtimestari ei ole keksinyt hänelle muuta puuhaa. Opastusten parhaat hetket koettiin usein juuri löytötavarakaapilla, jonka sisällön avulla myös ryhmäläiset pääsivät kokeilemaan oman mielikuvituksensa rajoja.

Hilman olemassaolo oli vahvasti riippuvainen Kassila-näyttelystä. En voi ajatellakaan esittäväni hahmoa jossain muussa ympäristössä. Kun museon ovet on suljettu yleisöltä ja esineitä pakataan palautettaviksi omistajilleen, on aika sanoa hyvästit myös Hilma Kaarnekorvelle. Pesen seilorimekon ja pakkaan sen muiden asusteiden kanssa odottamaan uusia projekteja. - Anni Rissanen


Huojentunut Hilma viimeisellä kahvitauollaan.

Olemme juuri saaneet päätökseen Helsingin pitäjän kirkonkylän kevään 2014 kenttätyöt ja nyt on jo täysi tohina päällä museon kellaritiloissa. Maasta ylöskaivettu mutainen ja likainen kaivausaineisto pitää saada siististi ja nätisti kansien väliin kaivausraportiksi. Tunnelma on innostunut, kun saamme käydä tarkasti läpi mitä kentällä oikein tuli tehtyä. Samalla on kuitenkin hiukan haikea olo, sillä nämä olivat toistaiseksi viimeiset tutkimuskaivaukset Vantaalla vähään aikaan. Nyt on aika ruveta puuhamaan tutkimuksia kokoavaa julkaisua, jotta tulokset saadaan myös suuren yleisön ulottuville.

Museon kellari on täyttynyt pahvilaatikoilla, joissa on kaivauksilta tuotua aineistoa kuten löytöjä ja maanäytepusseja. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Vantaan historiatoimikunnan kustantamien ja kaupunginmuseon toteuttamien kaivaustutkimuksien alkamisesta on kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Vuonna 2006 aloitettiin kaivamalla Pyhän Laurin kirkon hautausmaan alueella. Tällöin tutkittiin muun muassa kirkkomaan keskiaikaista kiviaitaa ja kaivauksia jatkettiin kesällä 2007, jolloin kaivettiin myös kellotapulin sisällä.

Vuonna 2008 siirryttiin Länsisalmen Gubbackan autioituneen kylän alueelle. Siellä viihdyttiin kolme vuotta. Gubbackasta jatketiin vuonna 2011 Martinlaakson kupeeseen Mårtensbyn Lillaksen yksittäistontille. Lillaksen tutkimukset kestivät Gubbackan tavoin kolme kenttäkautta. Vuoden 2013 aikana oltiin keväällä vielä Lillaksella ja syksyllä jatkettiin uudelleen tutkimusten alkupaikassa, Kirkonkylässä. Tällä kertaa kaivauksia tehtiin kuitenkin kirkkomaan ulkopuolella, pappilan alueella.

Kenttätöiden avulla on saatu melko hyvä läpileikkaus keskiajan ja uuden ajan alun Vantaasta, tai tarkemmin sanottuna Helsingin pitäjästä, joksi sitä näinä aikoina nimitettiin. Kenttätöitä on suoritettu niin Itä-Vantaalla Gubbackassa, Länsi-Vantaalla Mårtensbyssa kuin kaupungin keskiosassa Kirkonkylässä. Maantieteellisen leikkauksen lisäksi on saatu katsaus eri yhteiskuntaluokkiin ja niiden jätöksiin. Gubbackassa tutkittiin tavallisten talonpoikien hylkäämää kylää. Mårtensbyn Lillaksella oli asunut varakas kauppiassuku, jonka ehkä tunnetuin jäsen oli 1500-luvun Helsingin pitäjän rikkaimpiin ihmisiin kuulunut Jöran Bonde. Pappila puolestaan oli suurtila, jossa asui pitäjän kirkkoherra. Tilan varakkuus tuli pitäjäläisten kirkolle maksamasta kymmenysverosta.

Vaikka tutkimuksista ollaankin tekemässä kokoavaa loppujulkaisua, ovat kaivaukset olleet esillä myös tässä välissä. Niistä on aktiivisesti pyritty tiedottamaan ja kaivauksista on jo julkaistu monia lyhyempiä artikkeleita muun muassa Helsingin Pitäjä-vuosikirjoissa. Myös muutamia isompia teoksia on tehty. Osaan teoksista voi tutustua sähköisesti kaupunginmuseon sivuilla. Vuonna 2010 julkaistua Gubbcka-kirjaa voi puolestaan hankkia kustantajanverkkosivuilta. Kirjoitusten lisäksi tutkimusten tiimoilta on pidetty seminaareja ja luentoja. Muutamana vuonna järjestettiin yhteistyössä Vantaa-Seuran kanssa myös yleisökaivauksia. Tällöin kaivauksille sai osallistua vapaaehtoisia, jotka pientä maksua vastaan saivat arkeologeilta opastusta kaivaustyön saloihin.

Julkaisuja liittyen Vantaan kylätonttitutkimuksiin.

Mukavaa on ollut, kaivausporukka on ollut motivoitunutta ja kaivauksilla on kukoistanut hauska, mutta toisinaan ala-arvoinen huumori. Hauskuus ei kuitenkaan ole kokonaan vielä ohi, sillä jälkityöt ovat vasta käynnistyneet ja jännäämme vielä eri analyysien tuloksia. Kun kaikki aineisto on koossa, on luvassa palapelin kokoaminen ja se vasta jännittävää on!

Andreas Koivisto

Kaljakellunta järjestettiin tänä vuonna jo 18. kertaa. Vantaan kaupunginmuseossa halusimme dokumentoida tämän ainutlaatuisen, vuosi vuodelta paisuvan ja ristiriitaisia tunteita herättävän vantaalaisen ilmiön. Lisäksi keräämme parhaillaan aineistoa ensi keväänä avattavaan Joki-näyttelyyn.

Osallistujia oli tänä vuonna ennäysmäärä, arviolta noin 3000 - 4000 kellujaa. Jälkipuintia on taas aiheuttanut roskaaminen. Kuva Pekka J. Heiskanen / Vantaan kaupunginmuseo.

Saavumme Tammiston McDonaldsille, lähtöpisteen tuntumaan klo 10.45. Paikalla näkyy olevan monia muitakin kelluntaan osallistuvia. Aluksia valmistellaan. Joka puolelta kuuluu tasaista kumiveneen pumppaamisesta syntyvää vinkumista. Näemme mitä erilaisempia kellumisvälineitä, paljon samanlaisia kuin oman veneemme, mutta myös uima-altaita, ilmapatjoja, pomppulinnoja sekä puusta rakennettuja jykevämpiä lauttoja…

Jännittää vähän, mitä tästä nyt tulee? Mahdutaanko me todella pikkuruiseen kumiveneeseen kaikkine kamoinemme? Mitä osallistujat mahtavat ajatella kahdesta pelastusliiveihin sonnustautuneesta ja vettä juovasta museotädistä?

#kumivene täyttyy Tammiston lähtöpisteellä Tuusulanväylän varrella. #kaljakellunta

Kun vene on valmis, haastattelemme viereistä seuruetta. Kyseessä on tyttöjen polttariporukka ja aluksen nimeksi on annettu Love Boat. Osa on ollut mukana aikaisemminkin ja morsiamen sisko kuvailee tapahtumaa mahtavaksi tavaksi viettää kaunista kesäpäivää.

Eka haastis tehty! #kaljakellunta #loveboat #nykydoku

Etsimme lähtöpistettä ja päädymme kävelemään kahden miehen kanssa. He ovat ensikertalaisia, kuten mekin, ja saapuneet tapahtumaan Mikkelistä ja Espoosta. Päätös kelluntaan osallistumisesta oli syntynyt alkukesästä monen vuoden aikomuksen jälkeen. Nyt viimeistään karisee ajatus siitä, että tämä olisi vain nuorten tapahtuma. Kaverukset ovat samaa ikäluokkaa kuin mekin, neljänkympin tienoilla. Tiedostamme senkin, että kelluminen houkuttelee osallistujia ympäri Suomea ja maailmaa. Kuulemme ympäriltämme iloista puheensorinaa monilla eri kielillä.

Aluksia raahataan pitkin Tammiston peltoja.

Pääsemme sillan alle rantatörmälle, josta laskeutuu tasaisena virtana kellujia jokeen. Porukkaa on käsittämättömän paljon. Taustalla soi Love Boat -televisiosarjan tunnari. Ilmassa on suoranaista karnevaalitunnelmaa. ”On tää kyllä ihan hullu tapahtuma!”

Kohta sekaan. Miten meidän käy? #kaljakellunta #kumivene #nykydoku

Kauhuksemme huomaamme, että veneemme tyhjenee! Mitä tapahtuu? Lähempi tarkastelu osoittaa, että upouuden veneemme pohjaan on tullut ammottava reikä! Epätoivo iskee, jääkö tämä sittenkin vain rannalta katseluksi?

Voi ei!!!! Reikä!!!! #kaljakellunta

Halusimme ehdottomasti päästä veteen asti kokemaan, mistä todella on kysymys. Viereisen paatin omistaja harmittelee epäonneamme ja tarjoaa kyytiä, mutta paikkoja on vain yksi. Emme voi suostua tähän. Alkaa puhelinrumba, kun uutta venettä metsästetään lähialueen kaupoista. Kaikki kumiset kelluntavälineet on myyty joka paikasta loppuun.

Se siitä? #kumivene #kaljakellunta

Tilanne vaikuttaa toivottamalta, mutta päätämme jatkaa haastattelujen tekemistä rannalta käsin. Törmäämme jo ensimmäisessä Kaljakellunnassa mukana olleeseen Mikko Kiuruun, joka taustoittaa meille sen historiaa. Idea kaljakellunnasta syntyi krapulapäivänä pienessä kaveriporukassa vuonna 1997. ”Me oltiin siihen aikaan aika innovatiivisia ja toteutettiin kaikki pähkähullut ideat.” Ensimmäisinä vuosina kelluttiin Rekolan lähistöllä. Vuosi vuodelta osallistujamäärä tuplaantui. Erilaisten reittikokeilujen jälkeen ovat vesillelaskupaikoiksi vakiintuneet Heurekan ranta sekä Vantaanjoen ja Keravanjoen risteyskohta, joista lähdetään vuorovuosina.

Haastattelun jälkeen saamme iloisia uutisia: eräästä kaupasta on löytynyt kaksi lastenkumivenettä! Uudet veneet täytetään tienvarressa.


Vielä ei luovuteta. #kaljakellunta #nykydoku

Nyt yritämme olla varovaisempia veneiden kanssa. Mutta hetkinen...

Nyt on uudet veneet kaksin kappalein, mutta mihin se joki katosi? #kaljakellunta #kumivene

Joudumme kiipeämään autotietä reunustavan meluvallin yli, mutta onneksi saamme apua kahdelta kellumaan aikovalta nuorelta mieheltä. Olemme huomanneet, että ihmiset ovat hyväntuulisia ja avuliaita. Mikko Kiurun mukaan Kaljakelluntaa voikin luonnehtia uudenlaiseksi yhteisölliseksi tapahtumaperinteeksi. Sen historiaan ei mahdu suurempia järjestyshäiriöitä, myös hukkumisilta on toistaiseksi vältytty, vaikka alkoholilla on merkittävä osa päivän kulussa.

Etsimme väljempää veteen menopaikkaa, meillä ei ole enää aikaa jäädä sumaan lillumaan. Kuva Pekka J. Heiskanen / Vantaan kaupunginmuseo

Olemme pukeneet pelastusliivit yllemme ja herätämme selvästi hilpeyttä. Tilannetta seuraavat VPK:n miehet nostavat peukkua: ”Nyt on tytöillä kunnon varusteet.” Tajuamme, että pelastusliivit ovat oikeastaan mainio tapa erottautua ja tehdä selväksi, että olemme töissä täällä. Ne toimivat hyvänä keskustelunavauksena ja saamme levitettyä kivasti sanaa museoiden nykytoiminnasta. Historiallisen aineiston rinnalla olemme kiinnostuneita tämän päivän ilmiöistä ja tapahtumista.

"Nyt tuut Mari, ei nää pistele" #kaljakellunta #nokkoset

"Mistä sä oot tullut tänne kellumaan?"

Vaiherikkaan päivän tapahtumia twiittaillaan ahkerasti, myös vesillä.

Haasteet voitettu! Nyt haastateltavia haalimaan. #kaljakellunta #kumivene #nykydoku

Kelluminen jää osaltamme melko lyhyeen, kun seuraavat työt odottavat Tikkurila Festivaalilla. Kokemuksena tämä on kuitenkin hauska ja olemme tyytyväisiä siitä, että pääsemme veteen asti. Nyt ymmärrämme paremmin, miksi tapahtuma paisuu vuosi vuodelta. Laskeutuminen jyrkältä rannalta äkkisyvään veteen, puhelimen ja muiden tavaroiden kastumisen pelko, kiikkerä ja liian pieni kulkupeli, vaaran tuntu yhdistettynä vapauttavaan fiilikseen, kun etenee virran ja muiden veneiden mukana, ihmisten iloisuus ja kärsivällisyys sumakohdissakin ja lopulta veneestä pääseminen takaisin rannalle housut märkänä.

Anna Kangas ja Mari Immonen

Ja pakollinen jokiselfie.

Euroopan kulttuuriperintöpäivien yhteydessä 12.9.2014 Vantaan kaupunginmuseo julkaisi kaksikielisen lasten tietokirjan Kylä josta löytyi aarre/Byn med en gömda skatten. Kirjaa voi pitää ainutlaatuisena, sillä lapsille suunnattuja tietokirjoja julkaistaan Suomessa hyvin niukasti, eikä ole tavallista että ne on kuvitettu valokuvin.

Lastenkirjan kansikuva. Lastenkirjan upeat valokuvat otti Kirkonkylässä asuva valokuvaaja Raisa Rautiainen-Laakso.

Suomen kotiseutuliitto on useassa lausunnossaan painottanut lapsille suunnatun kotiseutuopetuksen tärkeyttä. Kuntia onkin ohjeistettu ottamaan sidosryhmiä mukaan paikallisien opetussuunnitelmien laatimiseen. Elokuussa 2014 järjestetyillä Hämeenlinnan kotiseutupäivillä nostettiin esille kysymys kotiseutukirjallisuuden tulevaisuuden näkymistä. Vaikka keskustelu kotiseutupäivillä jäikin lyhyeksi, voi ja kannattaa keskustelua jatkaa muilla foorumeilla.

Kaupunginmuseon Kirkonkylä-tutkimushankkeen tuloksena syntynyt lastenkirja vastaa edellä mainittuihin toiveisiin. Kirjassa on kaksi eri tasoa. Klassista sadun kaavaa mukaileva tarina kuljettaa kahta ekaluokkalaista, Eelistä ja Serafiinaa, ympäri kylää ja tutustuttaa heidät kylän paikkoihin ja rakennuksiin. Tarinan viereltä kirjasta löytyy tietolaatikoita, jotka esittävät historiallisia faktoja entisajan elämästä. Ajatuksena on, että kirjan seikkailun varjolla voi huomaamattaan oppia historiaa.

Lastenkirjan tekijät Karoliina Junno-Huikari ja Riina Koivisto ovat ajatelleet, että kirja voi olla tukena koulujen kotiseutuopetuksessa. Kirja lähetetäänkin kaikille Vantaan alakouluille ja päiväkodeille. Ja vaikka kirja sijoittuukin Vantaalla sijaitsevaan Helsingin pitäjän kirkonkylään, ovat kirjassa esiintyvät tiedot yleispäteviä ja kirjaa voi lukea missä päin Suomea tahansa.

Kirjan tekemiseen osallistuneet henkilöt kukitettiin julkaisemisen yhteydessä. Kukitettujen joukossa oli monta kylän lasta ja asukasta. Kuva Pekka J. Heiskanen.

Vantaalla lapsille suunnattu kotiseutuopetus on erityisen tärkeää, sillä kaupungissa on paljon tänne muualta muuttanutta väkeä. Heidän lapsilleen Vantaa on usein ensimmäinen kotiseutu. Kun vanhemmat ovat muualta kotoisin, on heidän vaikea kertoa jälkikasvulleen uudesta kotiseudustaan. Kouluissakin on paljon opettajia, jotka eivät ulkopaikkakuntalaisina tai muualta muuttaneina ole perillä kaupungin historiasta. On tärkeää, että kotiseutua koskevaa opetusmateriaalia on hyvin saatavilla.

Lastenkirjan lisäksi Vantaan kaupunginmuseo on pyrkinyt houkuttelemaan uudenlaista yleisöä myös muilla tavoilla. Museossa on esimerkiksi parhaillaan Rock´n Vantaa näyttely, jossa kotiseutua esitellään rock-musiikin kautta. Museo on myös mukana suunnittelemassa Vantaan historiasta kertovaa rock-henkistä musiikkiesitystä, jonka tulevat vielä tänä syksynä näkemään kaikki kaupungin 9-luokkalaiset.

Jos lapsille suunnattua kotiseutuopetusta halutaan lisätä, on oltava käytettävissä laadukasta ja kiinnostavaa opetusmateriaalia. On tärkeää, että kotiseutukirjallisuudessa huomioidaan tulevaisuudessa paremmin lapset ja nuoret. Toivottavasti tämä Vantaan kaupunginmuseon ainutlaatuinen lastenkirja ei siis jää ainoaksi laatuaan, vaan lähitulevaisuudessa nähdään lapsille suunnattua kotiseututietoutta enemmän myös muualla!

Andreas Koivisto

Varmasti monelle Hakkilan liikennevaloissa seisseelle ohikulkijalle on silmiin osunut 350 vuotta vanhan Malmarsin kestikievarin kupeessa sijaitseva vaalea puutalo, jonka seinällä komeilee iso mainoskyltti: ”Sexi. Lehdet, videot, dvd.” Hakkilan pornokauppa oli ollut meillä museossa havainnointi-haastattelulistalla jo muutaman vuoden. Tiesimme kauppiaan iäkkääksi, seksikaupan jo vuosikymmeniä toimineeksi ja talon historiankin yli satavuotiseksi. Paikan historia olisi hyvä saada tallennetuksi museon arkistoon, sillä kuuluuhan vantaalainen yrittäjyys museon kokoelmapolitiikan piiriin. Liikkeeseen tutustumista ja haastattelun toteutusta oli kuitenkin aina lykätty. Jospa ensi kesänä sitten…

Tavallaan vähän vitsinäkin heitetty idea kyti silti mielissämme. Onnistuneiden rokki- ja kaljakelluntadokumentointien jälkeen rohkeutta oli tullut lisää ja usko vahvistunut siihen, että oudoltakin tuntuvia nykydokuaiheita kannattaa kokeilla. Lisäksi museolla oli pikkuhiljaa alkamassa uusi laajempi tallennusprojekti, jonka tuotoksia, vantaalaisen rakkauden eri ilmenemismuotoja, tultaisiin esittelemään kaupunginmuseossa ”Rakkauden kaupunki” -näyttelyssä Suomen itsenäisyysjuhlavuonna. Päätimme, että nyt olisi oikea aika pistäytyä myös Hakkilassa.

Paljon ennakkouhoa ja vähän naureskeluakin mahtui valmisteluihin, kunnes eräänä syyskuun raikkaana ja aurinkoisena iltapäivänä parkkeerasimme kaupan pihaan. Emme olleet varoittaneet tulostamme etukäteen, sillä mitään yhteystietoja ei yrityksestä netin kautta ollut löytynyt. Oven eteen oli pysäköity pakettiauto ja polkupyörä, josta päättelimme, että sisällä saattoi olla asiakkaita. Jännitti ja vähän nolotti.

Astuimme varovasti sisään parhaat päivänsä nähneeseen, hieman nuhjuiseen talovanhukseen. Ovenpielet repsottivat ja seinän läpi oli porattu jonkin näköinen lukkosysteemi. Heti ulko-oven vieressä sijaitsi kassa, jonka takana palveli vanha harmaantunut ukko harteillaan musta fleecepusakka. Tiskin toisella puolella oli ehkä meidän ikäluokkaa tai hiukan vanhempi miesasiakas. Molemmat katsoivat muistiinpanolehtiö kädessä ja kameralaukku olalla sisään sinkoavaa naiskaksikkoa hieman kummastellen.

Tervehdimme miehiä nopeasti ja jatkoimme kaupan perälle parin huoneen päähän kassasta. Kävi heti selväksi, että tämä oli vanhan ajan pornokauppa, jossa myytiin ainoastaan lehtiä, dvd- ja vhs-filmejä. Tutkailimme kiinnostuneen oloisesti värikkäitä, notkuvia hyllyrivejä ja supattelimme samalla toimintasuunnitelmaamme. Mielessä pyöri, mitäköhän kauppias ja asiakas mahtoivat meistä tuumia. Ajattelivat varmaan, että olimme tulleet hakemaan omaan käyttöömme jotain materiaalia.

Asiakas poistui ja palasimme ensimmäiseen huoneeseen. Kerroimme myyjälle keitä olemme, mistä tulemme ja mitä aiomme. Saimme luvan haastatteluun. Oli jotenkin kiusallista siirtää katsetta pois haastateltavasta, sillä joka puolella kauppaa, niin seinällä olevissa julisteissa kuin pöydällä lojuvissa lehdissä ja hyllyjen filmikoteloissa verkkokalvoillemme piirtyi jalkoväliään levittäviä naisia ja seksiaktia. Tuntui, että olimme ihan väärässä paikassa. Yritimme silti pitää yllä mitään hätkähtämättömän tutkijan vaikutelmaa rennosti, ilmekään värähtämättä.

Saimme selville, että talo oli rakennettu 1900-luvun alussa, kun kauppiaan isoäiti oli palannut Amerikasta ja hänen aviomiehensä jäänyt töihin suolakaivoksiin. Isoäidin perustama siirtomaatavarakauppa toimi Hakkilan puutalossa 1960-luvulle asti, jolloin pojanpoika Kalle, haastateltavamme, palasi armeijasta ja pisti pystyyn peliluolan. Erityisesti 1970-luvulla se oli tärkeä nuorison kokoontumispaikka alueella.

Kun rahapelimonopoli siirtyi valtiolle 1980-luvulla, piti keksiä jotain muuta ja pelit vaihtuivat pornoon. ”Ennen mä aina sanoin, että kyllä mies jotain keksii. Mut en sano enää koskaan sitä. Se ei oo helppoo!” Kalle harmitteli, että seksivideobisnes on siirtynyt nettiin ja tämä näkyy myös Hakkilan asiakasvirroissa. 70-vuotias kauppias pitää kuitenkin liikkeen pyörittämisestä, sillä onhan se ”helpompaa kuin kotona istuisi”. Saa olla rauhassa, kun vaimo ei ole käskemässä. Tosin kauppias antoi tunnustusta vaimolleen, joka käy tuuraamassa liikkeessä ruokatuntien ajan. Muuten naisia ei tässä kaupassa vieraile.

Jälkikäteen ajatellen pornokauppavierailumme merkitys ei välttämättä ollut kovin kummoinen museon kokoelmien tai tulevan näyttelyn kannalta. Parinkymmenen minuutin haastattelu jäi vähän pintapuoliseksi, johtuen ehkä siitä, että etukäteen laadittua haastattelurunkoa ei ollut. Myös vuorovaikutustilanne tuntui junnaavan paikallaan ja vastaukset olivat täsmällisen lyhyitä. Aiheesta oli loppujen lopuksi vaikea repiä kysymyksiä.

Mutta tällaista sattuu. Haastatteluja ja nykydokumentointeja tehdessä harvemmin etukäteen tietää, mitä tallennuksessa jää käteen. Vuosien varrella olemme huomanneet, että ei voi onnistuakaan, jos ei joskus siirry pois omalta mukavuusalueeltaan. Niin kuin jo opinnoissamme meille iskostettiin, kansatieteilijä tarttuu aiheeseen kuin aiheeseen avoimin mielin ja intohimoisesti. Tilanteessa kuin tilanteessa, paikassa kuin paikassa on aina jotakin uutta opittavaa.

Huolimatta kriittisistä jälkiajatuksistamme, tämä ei ollut turha reissu. Saatuamme tallennetuksi pienen kappaleen paikallishistoriaa, poistuimme liikkeestä mustan muovipussin kanssa. Saimme lahjoituksena vanhoja käytöstä poistettuja vhs- ja dvd-kasetteja, joista joku saattaa vielä hyvinkin päätyä Vantaan kaupunginmuseon vitriiniin Suomen itsenäisyysjuhlavuonna 2017.

museoamanuenssit Anna ja Mari

Sotungissa kirjottiin jugendkukkia

Tikkurilan kirkko on kaupungintalon pari

Tassupainanteiden ja tiilien pauloissa

Haluavatko aikuiset museosta oman "puuhamaan"?

Liikkuva ihminen

Kovaa menoa Kirkonkylässä

Göran Bonden ja keskiajan jäljillä

Monipuolista työtä kaivausten ympärillä

Opastus arkeologisilla kaivauksilla

Article 0

Valkokankaasta vasemmalle

Kirkonkylä pintaa syvemmältä

”Kun kirppu puree sinua, muista silloin…"

Autioitunut kylätontti päivänvaloon

Perinteistä kylätutkimusta uusin tavoin

Uraauurtavaa punasavitutkimusta

Hilman puvussa

Kiharat

Univormu

Rannekello

Elokuvateatterin henkilökunnan käsikirja

Keräilykuvat

Elokuva-Aitta -lehdet

Näyttelyn esineet

Katsaus museon arkeologisiin tutkimuksiin

Museo kelluu

Uusi lasten tietokirja tuo kotiseudun lähemmäksi lapsia

Nykydokua erotiikan äärellä